Eikä ne läpäisytaulukotkaan aivan mahdottoman optimistisia olleet, neukutkin olivat tyytyväisiä 6pdr:n läpäisykykyyn mutta eivät sirpaleammuksen puutteeseen (brittivaunut alkoivat saada 6pdr:n sirpaleammuksia Tunisia taistelujen aikana keväällä 1943 mutta koska jenkitkään eivät saaneet omiin 57 mm pst-tykkeihin (lisenssiversion 6pdr:stä) sirpaleammuksia kuin "ostamalla" niitä tupakalla ja muulla hyvällä brittipst-miehiltä tuskin neukutkaan myöheminkään sodan aikana). Neukkujen ampumakokeissa 6pdr:n APCBC saattoi läpäistä Tiikerin 82 mm sivupanssaroinnin jopa 1.000 m:stä, mutta useammin ei, mutta 800 m:stä ja 625 m:stä läpäisi aika luotettavasti. Neukuilla tuskin oli motiivia liioitella kapitalisti-imperialistien asetta.
Epäilen myös, että sodan loppupuolella saksalaisilla saattoi hyvinkin olla laatuongelmia myös ammuspuolella ja se on ollut syy Kruppin raporttiin, siihen viittaa sekin, miten päin asia esitettiin.
Napier oli yksi lähde, lisäksi Daglishin Over the Battlefield sarjan Goodwood teos StuG.Abt. 200:n osalta ja Richard Andersonilta saamani luvut. ”Liaison Letter from DDME to DME 21 Army Group” (WO171/248) on ihan dokumenttilähde. Reynoldsin Steel Infernosta katsoin vasta jälkikäteen LAH:in vaunutappiot koska en heti löytänyt sitä.
Itse en menisi suosittelemaan Cariuksen kirjaa ainoaksi panssarisotakirjaksi. Neukkuarkistojen osittainen avautuminen ja venäläistutkimukset viime vuosikymmeniltä ovat paljastaneet, että useammankin kerran Cariuksen kertomus ja neukkujen taistelukertomukset eivät oikein kohtaa. Varsinkin neukkuvaunujen määrät ja vaunutappiot tuolloin huomattavasti pienempiä.
Paha mennä yhtä kirjaa suosittelemaan, minä pidin aikoinaan eniten Keith Jonesin Sixty-four Days of A Normandy Summer (1990) Ei mitään supermiesaksioonia vaan panssarimiehistön ja -osaston elämää ja taisteluja. Jones palveli 11.PsD:n panssaritiedustelurykmentissä (eli suomeksi Cromwelleilla varustettu panssarivaunupataljoona, jolla tuolloin ei ollut yhtään 17pdr-tykillä varustettua vaunua. Muuten ihan normaali brittien panssarivaunupataljoonan organisaatio). Vaikka 11. taisi olla brittien paras panssaridivisioona Luoteis-Euroopassa 1944-45, kirjasta kerrotaan avoimesti ilmeisistä koulutuspuutteista ja annetaan arvo vastustajan kyvyille. Brittiarmeijassa taidettiin käyttää samaa systeemiä kuin Suomen Ilmavoimissa anekdoottien mukaan tuolloin "kun mies ylennetään uuteen tehtävään, niin hän kyllä saa tarvittavat taidot samalla". Kun Jones ylennettiin komppanian varapäälliköksi, hän sai vaunukseen 95 mm haupitsilla varustetun tulitukivaunun, mutta selvästikään ei tiennyt tuosta tykkimallista oikeastaan mitään, tosin taktisen käytön näytti hallitsevan mutta tekninen tietämys olematonta. Kirjassa käsitellään kipeitä taistelukentän moraalisiakin kysymyksiä, kuten mitä tehdä pahasti haavoittuneelle saksalaiselle kun omaa jalkaväkeä ei näy. Saksalaisten taitoa arvostetaan. Kun Jonesin komppania oli joutunut elokuun alussa Viren pohjoispuolella Tiikereiden jyräämäksi ja miehistöt murtautuivat saksalaisten panssarikrenatöörien ohitse kohti omia, porukka pysähtyi metsänreunaan tähystämään, mitä oli edessä. kaukana edessä näytti olevan naamioitu pst-patteri, hetken tähyilyn jälkeen vieressä ollut upseeri kysyi Jonesilta: "Meikäläisiä vai sakuja?" johon Jones tokaisi: "Näethän itsekin, naamiointi aika surkeaa ja tykit säännöllisen etäisyyden päässä toisistaan, pakkohan niiden on olla meikäläisiä." Jonesin yksikkö oli aika huono-onninen ja se hajotettiinkin n. 17.8.1944 kovien tappioiden takia.
Varapäällikkö oli selvästi kiireinen mies taistelutoiminnan aikana, päivä kului taistelussa kuten muillakin vaunupäälliköillä mutta iltamyöhällä/yöllä piti järjestää komppanian muona-, löpö ja -ammustäydennys ja aamulla sitten taas taistelutoimintaa, yöunet jäivät todella lyhyiksi.
Sitten tietysti hyvät divisioonahistoriat, tulee mieleeni ainakin 1. PzD:n (Stoves?) tiiliskivi, 3. SSPzD:n (Vopersal - Soldaten, Kämpfer, Kameraden (9 vol)) A4 kokoinen useampiosainen, 4.PzD:n (Joachim Neumannin kirjoittama 1. osa (1938-43, loppuu Oper. Zitadellen aattoon)), kaikki saksankielisiä ja itärintamajuttuja 1941 -. Briteistä ainakin 11. PzD:n (vuodelta 1946) ja 6. Kaartin PsvPr:n historiat ovat hyviä. mutta taitavat olla kiven takana. Delaforcen uudemmista en ole pitänyt niin paljon, mutta kyllä nekin menettelevät. Varmaan joistakin kuivia, mutta niistä saa tietoa, miten sota kulki ja lukuina, mitä se maksoi.
Viimeksi muokattu 4.10.2016 00:43
