Niin, vaimoni onnistui minut houkuttelemaan polystyreenipölyn ja tinnerinkatkun keskeltä mukaansa ns. kulttuuririentoihin. Enhän minä toki kaikkea vapaa-aikaani vietä muovia leikkelemässä, vaan välillä tulee käytyä esmes jalkapallo-otteluita katsomassa, ja talvisin olen usein jääkiekkokatsomossa. Jostakin syystä tuollainen penkkiurheilijana toimiminen ei kuitenkaan vaimoni mielestä ole kulttuurin harrastamista ja niinpä hän sitten lievästi kiristäen sai houkuteltua minut sen todellisen kulttuurin pariin. Menimme siis katsomaan Suomen kansallisbaletin esitystä.
Ihan ensiksi minua rupesi ahdistamaan se, että moiseen näytäntöön piti miespuolisen katsojankin pukeutua oikein tummaan pukuun. Toinen ahdistuksen aihe löytyi, kun tulimme teatteriin sisälle - vaimoni nääs oli hankkinut meille istumapaikat aivan siihen esityslavan lähelle, orkesterimontun viereen. Silloin tajusin, että ainakin musiikkipuoli tästä balettiesityksestä tulisi painumaan jopa minunkin himeään kupoliini kirkkaamman puoleisesti.
Itse asiassa se orkesterin mekkalointi osoittautui olevan meikäläiselle aivan yhtä kidutusta. Siinä ihan lähellä esmes hääräsi yksi jättimäiseltä pingviiniltä mustassa frakissaan ja valkoisissa kauluksissaan näyttänyt jätkä, jolla ei siinä orkesterissa näyttänyt olevan muuta virkaa kuin kahden suuren metallilautasen läiskiminen toisiaan vasten. En tiedä pyörikö siellä orkesterimontussa kärpäsiä, vai mitä se karpaasi yritti niitä lautasiaan yhteen läimimällä pyydystää?
Lavalla säippäröivät tanssijat olivat kyllä esteettisesti ihan viehkeän näköisiä - siis ne naispuoliset tanssijat. Niitä kireissä sukkahousuissaan ympäri lavaa kekkaloivia jätkiä minä kyllä katsoin ihmeissäni. Kuinka joku mies kehtaa julkisella paikalla hypähdellä pelkissä sukkahousuissa? Kaiken lisäksi näytti siltä, niinkuin sinne housujen sisään, haarakiilan etupuolelle, olisi tungettu valtava terttu viinirypäleitä.
Näytöksen erätauolla, tai mikä väliaika se nyt olikaan, minä sitten yritin lieventää "tunnen itseni ulkopuoliseksi"-oloani buffetissa horimalla konjakkia naamariini kaksin käsin.
Olin siis todella hämilläni, tunsin olevani täysin väärässä paikassa - olin tottunut lähinnä pallokentällä tai jäähallin baareissa erätauolla nautittuihin hätäisiin kaljatuoppeihin. Enkä siinä tilanteessa voinut turvautua edes kissojen harrastamaan fiksuun temppuun. Kissahan hämillään ollessaan pyrkii pois tuollaisesta mielentilasta turvautumalla johonkin tuttuun ja turvalliseen oheistoimintaan, kuten oman takapuolen nuolemiseen. Noh, kokeilematta siis jäi.
Niinpä tyydyin kohtalooni ja menin sitten vaimon kanssa kiltisti katsomaan pelin, eikun siis baletin jälkimmäisenkin osan. Ensin se tuntuikin ihmeellisen mukaansa tempaavalta. Noh, ihmekö tuo kun päänupissa velloi mukavasti maukas konjakki.
Näytöksen loppupuolella alkoi kai sitten minua vaivata jonkinlainen laskuhumala, koska se peltilautasia yhteen mäiskivä iso pingviini rupesi tuntumaan todella rasittavalta. Ehdin jo miettiä, että jos se jätkä mojauttaa vielä yhdenkin kerran, niin minä hyppään orkesterimonttuun ja kuristan sen hengiltä.
Että semmoinen kulttuurinautinto. Ensimmäinen ja viimeinen kerta - aivan varmasti!
Onko joku toinen mallari joutunut "höynäytetyksi" jossakin joskus nauttimaan korkeakulttuurista, josta ei ikävä kyllä ymmärrä itse yhtään mitään?
Etusivu 
Keskustelut Taukohuone
Mallari kulttuuririennoissa?
Kyllä vaan! Kerran menin mukaan kuuntelemaan Rajattoman konserttia. Ei enää koskaan, ei ikinä! Ei oo mun juttu. Kyllähän ne taitavia on ja osaa laulaa ja sillee. Kyllä se edellisenä iltana ollut Kotiteollisuuden keikka oli miljardi kertaa parempi. Vaimo ei kyllä ollut sillä keikalla mukana.
Tyttö harrastaa balettia ja "pääsen" 2 kertaa vuodessa kokemaan korkeampaa kulttuuria.. ja se on ihan tarpeeksi minulle
Joo mulla menee enemmän kulttuuripuoli rockmusiikin pariin. Puolentoista viikon kuluttua meen kattoo rollarit olympiastadionille:)
Yhdenlaisen kulttuurishokin voi ihmispolo kokea myös kissanäyttelyssä - varsinkin jos kyseinen ihminen sattuu olemaan ns. koiraihminen. Itse olen vähän kumpaakin, mutta silti olen aina ihmtellyt ihmisten tarvetta "arvosteluttaa" niitä kotikissojaan näyttelyissä - kissa kun ei ole mitenkään helppo käsiteltävä, varsinkaan koiraan verrattuna. Katti pyrkii tekemään just sitä, mikä sitä itseä huvittaa, eikä se niinkään pyri mielistelemään ihmisisäntäänsä - päinvastoin kuin koira. Mielestäni kissalla ei edes voi olla isäntää, vaan juttu menee niinpäin, että kissoilla on ihmisiä palvelijoinaan.
Noh asiaan. Olen kerran elämässäni joutunut roudaamaan edesmenneen äitini edesmenneen katin kissanäyttelyyn. Suostuin tuohon hommaan, kun äitini sairastui, eikä päässyt sitten itse paikalle. Tämä juttu tapahtui 1980-luvun puolivälissä.
Kyseinen kissa oli rodultaan sellainen sinisenharmaa, pitkäkarvainen norjalainen metsäkissauros. Se oli isokokoinen ja oikein komea pörröinen rotunsa edustaja. Tämän kissan suhteen oli sellainen ongelma, että se ei oikein sietänyt rankempaa koskettelua muiden kuin äitini ja minun suorittamana (se oli äitini uskollinen seuralainen 18-vuotta). Osasin siis odottaa ongelmia kissanäyttelyssä viimeistään siinä vaiheessa kun tuomaristo haluaa ruveta eläintä fyysisesti kopeloitsemaan.
Ensin kissa tepasteli ihan nätisti valjaissa minun "ohjastamanani" (siis kissa meni minne halusi ja minä tuli perässä), mutta sitten kun nostin otuksen pöydälle tuomariston ihailtavaksi, niin alkoikin tapahtua. Silmälasipäinen naistuomari nosti kisulin naamansa eteen siten, että tarttui kissaa omituisesti altapäin - vasen käsi piteli kissan päätä katin etujalkojen välistä ja oikea käsi lähti möyhimään kissan takapuolen tienoota takajalkojen välistä hännän alta.
Ehdin sanoa jotakin "kuulkaas, mielestäni teidän ei nyt kannattaisi tuolla tavalla"…
Sitten kissa jo näyttikin, että moista käsittelyä ei kestä Erkkikään - katsoin miten kollin korvat pahanenteisesti menivät taaksepäin niskan päälle luimuun ja sitten sen kurkusta alkoi kuulua kumea "mouuuuuuuuuuuurr" - seuraavaksi tuomarin silmälasit lähtivät lentoon ja tuomarin naamaan ilmestyi salamannopeasti toisen silmän vierestä, poskesta ylös otsalle ulottuvat kynnenjäljet ja kissa oli jo tuon samaisen häslinkisekunnin aikana karauttanut tuomarin päälaesta vauhtia ottaen näyttelypaikkana toimivan koulun jumppasalin korkean tilanjakoverhon yläosaan, aivan katonrajaan. Siellä se sitten roikkui terävillä kynsillään ja sähisi kiukkuisesti.
Tarvittiin sitten koulun talkkaria ja pitkiä tikkaita. Tosin se talonmies ei suostunut edes yrittämään kissan hakua katonrajasta, vaan jouduin hakemaan sen sitten itse - tuskinpas operaatio olisi onnistunutkaan muilta.
Noh asiaan. Olen kerran elämässäni joutunut roudaamaan edesmenneen äitini edesmenneen katin kissanäyttelyyn. Suostuin tuohon hommaan, kun äitini sairastui, eikä päässyt sitten itse paikalle. Tämä juttu tapahtui 1980-luvun puolivälissä.
Kyseinen kissa oli rodultaan sellainen sinisenharmaa, pitkäkarvainen norjalainen metsäkissauros. Se oli isokokoinen ja oikein komea pörröinen rotunsa edustaja. Tämän kissan suhteen oli sellainen ongelma, että se ei oikein sietänyt rankempaa koskettelua muiden kuin äitini ja minun suorittamana (se oli äitini uskollinen seuralainen 18-vuotta). Osasin siis odottaa ongelmia kissanäyttelyssä viimeistään siinä vaiheessa kun tuomaristo haluaa ruveta eläintä fyysisesti kopeloitsemaan.
Ensin kissa tepasteli ihan nätisti valjaissa minun "ohjastamanani" (siis kissa meni minne halusi ja minä tuli perässä), mutta sitten kun nostin otuksen pöydälle tuomariston ihailtavaksi, niin alkoikin tapahtua. Silmälasipäinen naistuomari nosti kisulin naamansa eteen siten, että tarttui kissaa omituisesti altapäin - vasen käsi piteli kissan päätä katin etujalkojen välistä ja oikea käsi lähti möyhimään kissan takapuolen tienoota takajalkojen välistä hännän alta.
Ehdin sanoa jotakin "kuulkaas, mielestäni teidän ei nyt kannattaisi tuolla tavalla"…
Sitten kissa jo näyttikin, että moista käsittelyä ei kestä Erkkikään - katsoin miten kollin korvat pahanenteisesti menivät taaksepäin niskan päälle luimuun ja sitten sen kurkusta alkoi kuulua kumea "mouuuuuuuuuuuurr" - seuraavaksi tuomarin silmälasit lähtivät lentoon ja tuomarin naamaan ilmestyi salamannopeasti toisen silmän vierestä, poskesta ylös otsalle ulottuvat kynnenjäljet ja kissa oli jo tuon samaisen häslinkisekunnin aikana karauttanut tuomarin päälaesta vauhtia ottaen näyttelypaikkana toimivan koulun jumppasalin korkean tilanjakoverhon yläosaan, aivan katonrajaan. Siellä se sitten roikkui terävillä kynsillään ja sähisi kiukkuisesti.
Tarvittiin sitten koulun talkkaria ja pitkiä tikkaita. Tosin se talonmies ei suostunut edes yrittämään kissan hakua katonrajasta, vaan jouduin hakemaan sen sitten itse - tuskinpas operaatio olisi onnistunutkaan muilta.
Kun nyt vauhtiin pääsin, niin otetaans käsittelyyn suomalainen ilmiö nimeltä jonotuskulttuuri. Siis täällähän ei tuollaista kulttuuria ole olemassakaan -suomalainen ei osaa muodostaa jonoa, ei varsinkaan pankissa, vaikka lattiaan olisi hyvinkin selkeästi maalattu räikeitä viivoja ja "odota tässä"-merkintöjä.
Sattui nääs tässä taannoin omituinen tapahtuma - jouduin menemään SISÄLLE pankkikonttoriin. Eihän nykyisin enää kukaan normaali ihminen mene sisälle noihin mestoihin, ellei ole jokin välttämätön pakko. Minun nyt oli pakko mennä erään valtakirja-asian takia.
Noh, astuin sisään konttoriin ja otin oven suusta jonotuslapun. Pankissa oli p i i i i i i i i i i i i tkä palvelutiski ja sen tiskin takana oli 8-10 asiakaspalvelijan tuolia - tyhjinä tietenkin. Paikalla oli asiakkaita palvelemassa yksi toimihenkilö ja salissa oli palveluvuoro ennen minua neljällä vanhalla tädillä. Jokainen täti oli vanhanaikaisesti maksamassa laskujaan ja nostamassa eläkettään - jokainen heistä oli luonnollisesti(ilmeisesti) puolikuuro, puolisokea, eikä se virkailija saanut heidän puuhestaankaan oikein mitään selvää. Niinpä minua sitten palveltiin neljänkymmenen kahdeksan minuutin kuluuttua, kun nuo neljä mummua olivat poistuneet rollaattorit suhisten takavasemmalle tuulikaappiin.
Kävelin sitten palvelutiskille sen ainoan asiakaspalvelijan eteen. Ja heti samantien siihen minun viereeni ilmestyi tiskiin nojailemaan nuorehko vaaleahiuksinen nainen. Hän hypisteli käsissään omaa jonotuslappuaan ja kamalan kiinnostuneena kuikuili sen tiskin yli lähes olkapäähäni nojaten niitä minun virkailijalle esittämiäni papereita.
Silloin minulta paloi käämit. Sanoin sille friidulle tasan tarkkaan näin:
- Tiedätsä kultakutri, mikä on jono? Jono on sellainen, jossa on peräkkäin kaksi tai useampi ihminen. Rivi on sellainen, jossa on vierekkäin kaksi tai useampi ihminen. Nyt sä kultakutri olet siinä mun vieressäni muodostamassa riviä, tai jotakin muuta ihmeellistä avohässäkkää, vaikka lattiassa olevien merkintöjen mukaan tähän pitäisi muodostaa jono!
Seuraavaksi se pankkitoimihenkilö soitti paikalle julman näköisen vartijan, jolla näytti olevan paksu nahkavyö täynnä jotakin ihmeellisiä Ghost Busters-vempaimia. Arvatkaas piruuttanne, että kumman se vartija otti puhutteluun, minut vai sen kultakutrin? kele
Noh, onneksi en saanut vartijalta kyynelkaasua tai jotakin pippurisumutetta naamalleni…
Sattui nääs tässä taannoin omituinen tapahtuma - jouduin menemään SISÄLLE pankkikonttoriin. Eihän nykyisin enää kukaan normaali ihminen mene sisälle noihin mestoihin, ellei ole jokin välttämätön pakko. Minun nyt oli pakko mennä erään valtakirja-asian takia.
Noh, astuin sisään konttoriin ja otin oven suusta jonotuslapun. Pankissa oli p i i i i i i i i i i i i tkä palvelutiski ja sen tiskin takana oli 8-10 asiakaspalvelijan tuolia - tyhjinä tietenkin. Paikalla oli asiakkaita palvelemassa yksi toimihenkilö ja salissa oli palveluvuoro ennen minua neljällä vanhalla tädillä. Jokainen täti oli vanhanaikaisesti maksamassa laskujaan ja nostamassa eläkettään - jokainen heistä oli luonnollisesti(ilmeisesti) puolikuuro, puolisokea, eikä se virkailija saanut heidän puuhestaankaan oikein mitään selvää. Niinpä minua sitten palveltiin neljänkymmenen kahdeksan minuutin kuluuttua, kun nuo neljä mummua olivat poistuneet rollaattorit suhisten takavasemmalle tuulikaappiin.
Kävelin sitten palvelutiskille sen ainoan asiakaspalvelijan eteen. Ja heti samantien siihen minun viereeni ilmestyi tiskiin nojailemaan nuorehko vaaleahiuksinen nainen. Hän hypisteli käsissään omaa jonotuslappuaan ja kamalan kiinnostuneena kuikuili sen tiskin yli lähes olkapäähäni nojaten niitä minun virkailijalle esittämiäni papereita.
Silloin minulta paloi käämit. Sanoin sille friidulle tasan tarkkaan näin:
- Tiedätsä kultakutri, mikä on jono? Jono on sellainen, jossa on peräkkäin kaksi tai useampi ihminen. Rivi on sellainen, jossa on vierekkäin kaksi tai useampi ihminen. Nyt sä kultakutri olet siinä mun vieressäni muodostamassa riviä, tai jotakin muuta ihmeellistä avohässäkkää, vaikka lattiassa olevien merkintöjen mukaan tähän pitäisi muodostaa jono!
Seuraavaksi se pankkitoimihenkilö soitti paikalle julman näköisen vartijan, jolla näytti olevan paksu nahkavyö täynnä jotakin ihmeellisiä Ghost Busters-vempaimia. Arvatkaas piruuttanne, että kumman se vartija otti puhutteluun, minut vai sen kultakutrin? kele
Noh, onneksi en saanut vartijalta kyynelkaasua tai jotakin pippurisumutetta naamalleni…
Jonojen sekalaisuus ei ole itseäni kummemmin koskaan haitannut. Ohi singahtavasta teinikorollasta kuuluva dopplervääristynyt bym-bym-bym byum buom boom boom boom sensijaan saa sappeni kiehumaan.. No, se siitä.
Mutta alkuperäisestä korkeakulttuuri-aiheesta..
Tein tässä parikin vuotta ammatikseni nukketeatteria. Siis ihan oikeasti. Olen jopa opiskellut alaa 2,5v..
Pahaimmillaan tuli n. 100 keikkaa / vuosi, ympäri Suomea.
Kaikessa taiteessa (niin kuin mallailussakin) on aina olemassa tämä tuntematon katsoja, joka muodostaa suhteen teokseen, jota on tullut katsomaan.
Teos saa olla teknisesti kuinka tahansa taitavasti koottu, tai millainen työkalu-, materiaali-, tai menetelmätaidon näyte, mutta.. Jos se ei kerro tavalliselle maitotölkin ostajalle minkäänlaista tarinaa, niin tämä hakkarainen ei katso teosta toista kertaa, eikä koskaan tule huomaamaan sitä teoksen hienoa teknistä toteutusta..
Toisaalta taas.. Jos teos kertoo selkeästi tarinan, tai antaa johonkin tuttuun asiaan uudenlaisen näkökulman, niin siitä puhutaan ja siitä pidetään vaikka tekninen toteutus olisikin vähän niin ja näin..
Mutta alkuperäisestä korkeakulttuuri-aiheesta..
Tein tässä parikin vuotta ammatikseni nukketeatteria. Siis ihan oikeasti. Olen jopa opiskellut alaa 2,5v..
Pahaimmillaan tuli n. 100 keikkaa / vuosi, ympäri Suomea.
Kaikessa taiteessa (niin kuin mallailussakin) on aina olemassa tämä tuntematon katsoja, joka muodostaa suhteen teokseen, jota on tullut katsomaan.
Teos saa olla teknisesti kuinka tahansa taitavasti koottu, tai millainen työkalu-, materiaali-, tai menetelmätaidon näyte, mutta.. Jos se ei kerro tavalliselle maitotölkin ostajalle minkäänlaista tarinaa, niin tämä hakkarainen ei katso teosta toista kertaa, eikä koskaan tule huomaamaan sitä teoksen hienoa teknistä toteutusta..
Toisaalta taas.. Jos teos kertoo selkeästi tarinan, tai antaa johonkin tuttuun asiaan uudenlaisen näkökulman, niin siitä puhutaan ja siitä pidetään vaikka tekninen toteutus olisikin vähän niin ja näin..
Mielestäni tässä ketjussa voi ihan vapaasti puhua korkeakulttuurin lisäksi ihmisten kokemista kaikenlaisista "kulttuurishokeista", joita esim. eri maiden erilaiset tavat, tai vaikkapa eri uskontokuntien erot saavat aikaan. Täytyypä muistaa myöhemmin tässä ketjussa kertoa, mitä esim. tapahtui, kun sain kunnian (jouduin?) olemaan täällä Suomessa isäntänä japanilaiselle pariskunnalle kolmen vuorokauden ajan.yardan kirjoitti:Jonojen sekalaisuus ei ole itseäni kummemmin koskaan haitannut. Ohi singahtavasta teinikorollasta kuuluva dopplervääristynyt bym-bym-bym byum buom boom boom boom sensijaan saa sappeni kiehumaan.. No, se siitä.
Mutta alkuperäisestä korkeakulttuuri-aiheesta..
Tein tässä parikin vuotta ammatikseni nukketeatteria.
Ja yardanille kättään lippaan tuosta nukketeatteriasiasta!
Nii ja eikös tuo teinicorollan jytke ole myös jonkinalaista nuorisokulttuuria?
Ulkomailla reissatessaan joutuu väkisinkin kokemaan monenlaisia kulttuurishokkeja Kertokaa nyt ihmeessä omista, suomalaista mielenrauhaanne tärisyttäneistä kokemuksistanne vaikkapa ulkomailla?
Noh, pysytäänpäs edelleen pankkisaleissa. Moni suomalainen on esim. Espanjassa tai Portugalissa reissatessaan joutunut syystä tai toisesta käymään paikallisessa pankissa.
Ensimmäisellä kerralla suomalaiskarpaasille kokemus oli todella outo, koska asiakaspalvelijoita oli palvelutiskien takana mieletön määrä ja kaikki ne toimihenkilöt olivat karvaisia miehiä - ja erittäin ystävällisiä karvaisia miehiä! Suomessa kun on tottunut aina asioimaan "pankin tätien" kanssa.
Suomalaismies on kotimaassaan myös tottunut naispartureihin, joten tuntuu hieman erikoiselta joutua miesparturin käsiteltäväksi. Viimeksi olin itse Portugalin reissulla nimenomaan miesparturin asiakkaana, eikä ole kyllä mitään valittamista tuon parturin tekemässä työssä. Tosin hieman huvittava kokemus se oli, koska a.o. parturi oli sellainen julmetun iso ja lihaksikas, karvainen äijän köriläs. Mustaa kiharaa karvaa pukkasi ukon hihattomasta paidasta ulos kainaloista ja rinnasta, ja äijän paksut käsivarretkin olivat täysin mustan, paksun karvan peitossa. Olemus oli sellainen todella macho, jonkinmoinen Bruce Willisin ja Chuck Norrisin tyylinen jämäkän jyhkeä… ööh, etten sanoisi suorastaan eläimellinen.
Vaan niinpä tuo iso jäppinen näpräili kätevästi pikkuruisilla saksillaan meikäläisen jakausta muotoillen ja pulisonkien pituutta tarkasti säädellen. Jätkän koura oli melkein minun pääni kokoinen, mutta so what? Kaikkeen pitää sitten kai tottua…
Ensimmäisellä kerralla suomalaiskarpaasille kokemus oli todella outo, koska asiakaspalvelijoita oli palvelutiskien takana mieletön määrä ja kaikki ne toimihenkilöt olivat karvaisia miehiä - ja erittäin ystävällisiä karvaisia miehiä! Suomessa kun on tottunut aina asioimaan "pankin tätien" kanssa.
Suomalaismies on kotimaassaan myös tottunut naispartureihin, joten tuntuu hieman erikoiselta joutua miesparturin käsiteltäväksi. Viimeksi olin itse Portugalin reissulla nimenomaan miesparturin asiakkaana, eikä ole kyllä mitään valittamista tuon parturin tekemässä työssä. Tosin hieman huvittava kokemus se oli, koska a.o. parturi oli sellainen julmetun iso ja lihaksikas, karvainen äijän köriläs. Mustaa kiharaa karvaa pukkasi ukon hihattomasta paidasta ulos kainaloista ja rinnasta, ja äijän paksut käsivarretkin olivat täysin mustan, paksun karvan peitossa. Olemus oli sellainen todella macho, jonkinmoinen Bruce Willisin ja Chuck Norrisin tyylinen jämäkän jyhkeä… ööh, etten sanoisi suorastaan eläimellinen.
Vaan niinpä tuo iso jäppinen näpräili kätevästi pikkuruisilla saksillaan meikäläisen jakausta muotoillen ja pulisonkien pituutta tarkasti säädellen. Jätkän koura oli melkein minun pääni kokoinen, mutta so what? Kaikkeen pitää sitten kai tottua…
Avokin kanssa joudun kulkemaan kaikkien lindexien ym. seppälöiden naisten alusvaateosastot läpi…parasta on kun avokki kokeilee vaatteita ja kopin ulkona lymyilee outo nörtti…mennä nyt siinä selitttelemään muille naisasiakkaille, että Minulla on Tyttöystävä ja Hän on tuolla kopissa…
Onneksi joskus törmää muutamaan saman sukupuolen kohtalotoveriin niin ei ole hirveän orpo olo
Onneksi joskus törmää muutamaan saman sukupuolen kohtalotoveriin niin ei ole hirveän orpo olo
Kirjaudu sisään osallistuaksesi keskusteluun
Jos sinulla ei ole vielä omaa tunnusta palveluun, rekisteröidy käyttäjäksi.