Oksasenkadun tappaja

Ei kai Oksasenkadun tappaja hiljentänyt kertojaa? Lisää jatkoa tähän toivovat innokkaat lukijat ry.

Osa 2

Ajoin sairaalan sisäpihan läpi päärakennuksen sivussa olevan ensiapuaseman ja vuodeosaston seinustalle ja pysäytin siihen Hondani. Revin kypärän päästäni ja hiukseni olivat aivan hiestä märät. Kello oli pari minuuttia vaille kahdeksan illalla, mutta lämpömittari näytti edelleen huikeat + 26 astetta. Todella upea hellepäivä Helsingissä oli kääntymässä iltaa kohden.
Kaupungin läpi ajaessani oli nautiskellut siitä tyypillisestä helteen aiheuttamasta hajusta, joka aiheutuu kuuman asfaltin ja ties minkä muiden asioiden yhteisestä summasta.
Siinä sairaalan pihalla hajut olivat kuitenkin huomattavasti vähemmän miellyttäviä, nimittäin nenääni tulvahti ällöttävä eetterin ja formaldehydin lemu.
Avasin hikisen farkkutakkini napit ja lähdin kävelemään kohti ruumishuoneelle johtavia portaita, ja heilutin tervehdykseksi kättäni Tomppa-nimiselle lääkintävahtimestarille, joka istui erittäin kettuuntuneen näköisenä valvontakopissaan.
- Mies tulee töihin, kun normaalit ihmiset lähtee kotiin elämästä nautimaan, Tomppa huusi minulle.
- Täytyy jonkun hoitaa nämä Draculan hommatkin, että te normaalit saatte yöllä olla rauhassa ja kuvitella suuria itsestänne siellä vaimon kainalossa peiton alla, vastasin hänelle.
Olin jo kävellyt Tompan ohi, kun hän vielä huusi perääni:
- Hei jätkä, jätit taas prätkäsi ambulanssin ruutuun! Älä pienessä mielessäs edes kuvittele, että minä rupean sitä siirtelemään kun zirra haluaa omalle paikalleen!
Jatkoin kävelyäni, nostin vasemman käteni ylös ja näytin hänelle keskisormea kauan ja nautinnollisesti.

Kävelin sitten portaat alas toimistoomme, ja siellä paikalla istuva kaverini Juuso oli parhaillaan puhelimessa. Juuso teki vapaalla kädellään eleen, että "turpa kiinni ja istu".
No, minähän istuin ja asetin punaisen kypäräni keskelle pöytää, aivan siihen Juuson naaman eteen.
Juuso ei kommentoinut siihen mitään, mutta puhelimeen hän sanoi omituisesti hiljaa sähähtäen:
- Haista ämmä huilu.
Sitten hän löi luurin alas, niin voimakkaasti, että koko pöytä tärähti. Vaarallisen lähellä pöydän reunaa ollut avonainen maustekurkkupurkki putosi lattialle ja hajosi tuhansiksi etikalta haiseviksi sirpaleiksi.
Tuijotin hämilläni Juusoa ja Juuso tuijotti takaisin.
- Mitä mulkkaat, etsä ole ennen ihmistä nähnyt? Juuso tiuskaisi kiukkuisesti minulle.
Sitten huomasin ällistyksekseni, että Juuson silmistä alkoi valua kyyneleitä pitkin kalpeita poskia ja miehen suupielet alkoivat vavahdella. Juuso peitti kasvonsa kämmeniinsä ja alkoi vollottaa kimeästi.
- Äijä hei, mikäs nyt on hätänä? kysyin häneltä.
Ei vastausta. Vollotus vaan jatkui.
- Eikun ihan totta, kerro nyt ihmeessä frendilles? kysyin uudestaan.
Juuso kumartui avaamaan kirjoituspöydän ylimmän laatikon ja veti sieltä esiin nivaskan paperinenäliinoja. Hän vetäisi pakasta pullean kasan neniksiä ja niisti sitten nenänsä karmean ja kumean räkäisellä äänellä… kauan ja hartaasti. Ehdin jo pelästyä, että hän runnoo nenärustonsa atomeiksi.
- Shaakelin ämmäh, Juuso sai sanotuksi kakomisensa välissä. - Älä kuule koskaan luota naisiin… älä koskaan…
Katselin äimänä esitystä ja olin juuri aikeissa kysyä hieman lisäselvitystä, kun Juuso huusi tukahtuneella äänellä:
- She shelvetin ämmä on tartuttanut minuun tippurin!
Ja sitten alkoi taas kamala vollotus ja niistäminen…

… jatkuu

Osa 3

Nousin seisomaan ja lampsin toimiston viereiseen pikku keittiöön hakemaan rättiä ja jonkinlaista harjaa, jolla saisi siivottua lattialta kurkkupurkin sirpaleet ja sisällöt.
Kun tulin takaisin harjan ja rikkalapion kanssa, niin Juuso oli vaiennut. Hän tuijotti vain eteenpäin silmät punaisina. Rupesin keräilemään sirpaleita lattialta ja kysyin samalla Juusolta:
- Mitä sinä nyt horiset? Väitätkö ihan tosissasi saaneesi sukupuolitaudin Katrilta?
Minä myös tunsin jotenkuten Katrin. Olin vajaan vuoden ajan seurannut Juuson ja Katrin seurustelua niin läheltä, kuin nyt hyvän ystävän tulee seurattua. Olimme käyneet kimpassa Helsingin yöelämässä opiskelijoiden suosimissa kapakoissa useita kertoja, minä ikäänkuin kolmantena pyöränä porukassa. Minulla itselläni ei silloin ollut vakituista
tyttöystävää. En vaan millään voinut käsittää Katrin kaltaisen mukavan tytön pettävän poikakaveriaan.
- No niin se nyt vaan on. Kyllä minä oireet tunnen, virtsatessa tuntuu niinkuin yrittäisi työntää lasinsirpaleita letkun läpi, Juuso vastasi tuimana.
En hetkeäkään epäillytkään, etteikö Juuso tietäisi tippurin oireita, hän nimittäin opiskeli kolmatta vuotta lääketieteellisessä.
- No voi saamari, oletko jo varannut ajan lekurille, kysyin.
Juuso ei siihen vastannut mitään. Hän nousi pöydän äärestä ja käveli ohitseni vaatekaapilleen. Hän avasi kaapin oven, riisui virkapaidan yltään ja heitti sen kiukkuisesti kaapin pohjalle. Vaihdettuaan päällensä hillittömän räikeän puna-musta-valkoisen hawaijipaidan, hän pamautti kaapin oven kiinni ja sanoi minulle:
- Sorry vaan, mä en nyt ole oikein juttutuulella. Mun täytyy nyt miettiä, että miten tästä eteenpäin mennään… Katrin ja minunhan piti muuttaa kimppaan elokuun lopulla…
Sitten Juuso käveli toimiston ovelle ja nousi ripeästi portaat ylös pihalle. Minä jäin hölmistyneenä keräilemään kurkkupurkin jämiä. Ajattelin siinä samalla, että taisi olla ensimmäinen maustekurkkusatsi, joka jäi Juusolta kesken. Hänellä oli omituinen himo noihin makeaksi maustettuihin kurkkuihin ja usein hänen piti aivan välttämättä kurkkuja napostellessaan saada juotavakseen kylmää murukahvia. Noh, himonsa kullakin.

Kun olin saanut siivotuksi, toimiston pöydällä oleva puhelin soi. Riensin vastaamaan ja nostin luurin korvalleni:
- Marian sairaala, Osasto kolmetoista, vastasin puhelimeen. Tämä oli ollut käytäntönä jo useamman vuoden ajan, koska oli jotenkin epäkorrektia ja idioottimaista vastata esmes "ruumishuoneella, hyvää päivää".
Luurista ei kuitenkaan kuulunut muuta kuin kohinaa… jotenkin omituista kohinaa. Siinä kuului mukana kummallisia napsahduksia. Odotin vähän aikaa, toistin vastaukseni kuulokkeeseen, mutta mitään ei kuulunut. Paitsi se kohina.
Niinpä laskin luurin alas ja valmistauduin illan töihin. Ensi töikseni kävin hakemassa Hondan sivulaukuista evääni ja muutaman tenttikirjan, joita minun oli tarkoitus tutkia yön aikana. Kuittasin itseni myös töihin saapuneeksi. Meillä ei ollut käytössä kellokorttisysteemiä, vaan eräänlainen kuittauskirja, johon työvuorossa oleva vartija kirjasi ylös tulemisensa ja menemisensä. Työnantajan luottamus nuoria vartijoitaan kohtaan oli siis ilmeisen suuri.

Kaksi tuntia kului nopeasti ja niinpä oli aika lähteä ensimmäiselle tarkistuskierrokselle, koska kello näytti olevan 22.00.
Vaihdoin sairaalan vartijoiden virkatakin ylleni, laitoin taskulampun, käsiraudat ja kyynelkaasusumutteen koteloihinsa vyölleni ja lähdin viilenneeseen kesäyöhön.
Sen tarkistuskierroksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista, mutta kun saavuin takaisin toimistooni, niin puhelin soi taas…

… jatkuu

Osa 4

Vastasin ja jälleen kuulokkeesta kuului vain kohinaa. Se oli kuitenkin huomattavasti äänekkäämpää kohinaa, kuin silloin ensimmäisellä kerralla ja mitään napsahduksia ei nyt kuulunut. Sen sijaan kohinan seasta alkoi erottua omituista vinkuvaa ääntä. Se muistutti hengästynyttä hengitystä ja sitten yhtäkkiä kuulin aivan selvästi jotenkin rakeiselta kuulostavan sanan … AUTA.
Niskavillani nousivat pystyyn.
- Haloo, kuka siellä on? kysyin. - Juuso, oletko se sinä?
Ei vastausta, vain omituista kohinaa ja sitten uudestaan hirvittävän raastavalla äänellä vaikertavava sana … AUTA!
Silloin huomasin, että sehän oli naisen ääni. Muuta ei kuitenkaan enää kuulunut, joten lopetin puhelun. Istuin ihmeissäni pöydän ääreen. Mitähän tämä nyt oli olevinaan? Ovatko puhelinlaitoksen asentajat sotkeneet päivällä sairaalan puhelinlinjoja? Eipä muuten olisi ensimmäinen kerta. Tietääkseni HPY ei kylläkään tehnyt lähistöllä mitään isompia asennustöitä. Ainakaan sairaalalle ei ollut ilmoitettu mitään.

Unohdin koko puhelinjutun ja uppouduin tenttikirjoihini. Ilta oli kaikinpuolin rauhallinen ja niinpä päätin tutkia ennen seuraavaa vartiokierrostani, että minkälainen "liikenne" aiemmin päivällä oli sattunut Juuson kohdalle ruumishuoneella. Tarkoitan tuolla "liikenteellä" sitä, että tarkistin Juuson merkinnät sisään tuoduista ja pois viedyistä vainajista.
Kuittauskirjaan Juuso oli merkinnyt neljä poisvietyä ja ainoastaan yhden uuden säilytykseen tuodun. Huomasin ihmeekseni, että merkintöjen mukaan tällä hetkellä "seuranani" oli ainoastaan yksi vainaja. Se oli juuri tämä uusin tapaus. Sairaalan raportin mukaan kuollut oli 22-vuotias nainen, Helena Siren (nimi muutettu) nimeltään. Hänet oli löydetty asuintalonsa, Oksasenkatu kympin ulko-oven edestä asfaltille tuupertuneena. Ilmoituksen oli tehnyt joku ohikulkija. Liitteenä olevan poliisiraportin mukaan naisen kuolinsyy oli päähän kohdistunut väkivalta. Häntä oli lyöty jollakin tylpällä esineellä voimakkaasti takaraivoon sillä seurauksella, että kuolema oli seurannut välittömästi. Naisen käsilaukku oli löytynyt myös kadulta… lompakosta oli rahat viety, mutta muuten "paperit" olivat tallella, joka helpotti poliisin työtä uhrin tunnistamisessa.

… jatkuu

Osa 5

Sen jälkeen olikin sitten minun vuoroni ihmetellä. Nimittäin Juuson merkintöjen mukaan nainen oli tuotu ruumishuoneelle klo 01.15 sunnuntaina 19.7. Nyt vaan asia sattui olemaan niin, että oli vasta menossa lauantai 18.7. ja kello oli tällä hetkellä vasta 23.50. Ajattelin tietysti, että Juuso on jonkinlaisessa shokissa kirjannut ajat väärin, hänhän oli varmaankin aivan muissa maailmoissa saatuaan tietää potevansa tyttöystävän lahjoittamaa tippuria.
Silloin puhelin soi taas.
Vastasin nyt jo kiukkuisena: - Maria, osasto 13!
Ja taas sama juttu. Hirveätä kohinaa… ja sitten sydäntäsärkevä rääkäisy… AUTA AUTA AUTA!
Tämän jälkeen luurista kuului omituista kirskuntaa. Katsoin epäuskoisena puhelimen kuuloketta. Sieltä kuului hirvittävää kohinaa ja kirskuntaa. Laitoin sitten kuitenkin luurin takaisin korvalleni ja yritin sanoa jotakin siihen epämääräisen mölyn ja kohinan väliin, mutta sitten linja mykistyi äkkiä ja yhteys katkesi. Puhelin vain tuuttasi.
Sen jälkeen meinasin jo ilmoittaa asiasta poliisille, mutta päätin kuitenkin tehdä seuraavan vartiokierrokseni ensin. Ajattelin, että tunnin kävely kesäisessä yössä tekisi aisteille hyvää ja pohtisin vasta sitten jatkotoimenpiteitä. Varsinkin jos vielä tulisi yksikin omituinen puhelu.
Oli siis keskiyö, kun lähdin jälleen kiertämään sairaalan ympäristöä. Enpä silloin vielä arvannut, että tulisin seuraavien kahden tunnin aikana kokemaan elämäni shokin…

… jatkuu

Osa 6

Olin ehtinyt kierroksellani vasta sairaalan Mechelininkadun puolella ortodoksisen hautausmaan kivimuurin kohdalle, kun minut valtasi omituinen pakottava tunne lähteä takaisin toimistoon. Olin siinä vaiheessa ollut ulkona vasta noin puoli tuntia - kello oli siis n. 00.30. Niinpä lähdin takaisin pikamarssia. Painelin vauhdilla sisäpihan läpi ja odotin jo siinä ruumishuoneen portaiden yläpäähän saapuessani kuulevani puhelimen soivan. Vaan ei se soinut. Huohotin hetken paikallani ja tuijotin ylöspäin pilvettömälle yötaivaalle. Omituista, miten tähtitaivas näyttää aina kesällä Helsingissä niin aneemiselta.
Sitten kävelin portaat alas ja menin toimistoon sisään.

Vaikka kello oli nyt puoli yksi yöllä, niin päätin soittaa Juusolle ja kysyä häneltä tästä omituisesta, uuden sisääntuodun vainajan kirjausvirheestä. Jos jätkä siitä sitten hermostuisi, niin sehän oli ihan hänen oma mokansa… miksei hän tehnyt minulle edes jonkinlaista raporttia, ennenkuin häipyi itse töistä ja jätti minut tänne ihmettelemään. Tosin epäilin, että Juuso on jossakin kaupungilla ottamassa muutamaakin drinkkiä murheeseensa, joten ehkä en häntä edes puhelimella kotoaan tavoittaisi.
Näppäilin Juuson numeron ja jäin luuri poskellani odottamaan vastausta. Puhelin hälytti Juuson kämpillä seitsemän kertaa, kun sitten yllätyksekseni hän vastasi. Miehen ääni oli hieman puuroinen, mutta hän tuntui kuitenkin olevan järjissään. Esittelin itseni ja sitten sainkin kuulla kiukkuista tekstiä:
- Mitä helkkaria sinnä tänne keskellä yötä soittelet? Mene vaikka laskemaan vainajien jäädytettyjä varpaita ja anna elävien ihmisten nukkua rauhassa! Juuso huusi puhelimeen.
- Joo joo, sorry vaan, mutta minun oli ihan pakko soittaa. On katsos vähän työasiaa.
- Työasiaa? Tähän aikaan? Oletko sinä nyt tullut lopullisesti hulluksi?
- Älä nyt keuhkoa… muistatko sinä kuinka monta vainajaa otit työvuorosi aikana päivällä tänne sisään? kysyin.
- Siis… siis… siis… mitä sinä meinaat? Mitäs vinoilua tämä nyt on?
- Niin, vastaa nyt yksinkertaiseen kysymykseen, että kuinka monta vainajaa tänne kellariin alas kyörättiin työvuorosi aikana, niin että sinä kuittasit ne sisään?
- No ei saamari yhtäkään! Kai sinä osaat kuittauskirjaa lukea siinä missä minäkin? Olet muistaakseni peräti ylioppilas, vai?
Purin hetken huultani. Tuijotin pöydällä edessäni avoinna olevaa kuittauskirjaa, jossa näkyi selvästi Juuson allekirjoitus sen uuden vainajan vastaanottolomakkeessa.
- Etkö sinä sitten tänään jossakin vaiheessa ottanut vastaan nuorta naispuolista vainajaa… sellainen parikymppinen ja se tuotiin tänne poliisiraportin mukaan Töölöstä Oksasenkadulta?
- No nyt menee liian pitkälle! Minä kun luulin, että sinä olet minun kaverini. Haista pitkä pee, Juuso huusi puhelimeen ja sitten yhteys katkesi. Luurista kuului vain… tuut, tuut, tuut…

Osa 7

Olin aivan ymmälläni. Luin uudestaan läpi ne 22-vuotiaana Oksasenkadulla kuolleen Helena Sirenin paperit. Sitten minulle tuli sairas ajatus.
Olin sillä hetkellä yksin siellä maan alla tämän vainajan kanssa. Minulle tuli pakottava tarve mennä katsomaan, että se nainen nainen TODELLA makaa kuolleena siellä missä raportin mukaan pitäisikin. Katsoin kuolintodistuksesta, että nainen oli säilötty kylmiöön numero 5. Silloin tein päätöksen. Minun on pakko nähdä makaako siellä kylmällä lavetilla yleensä kukaan?
Niinpä nousin ylös tuoliltani ja kävelin etummaiseen ruumishuoneseen. "Kaappi" numero 5 oli seinässä alarivissä toiseksi viimeisenä oikeassa reunassa.
Kävelin numero viitosen eteen ja tartuin nihkein sormin kiinni kopperon etulevyssä olevaan vetokahvaan. Kahva tuntui jäiseltä. Vedin sitten varovaisesti kahvasta ja etulevy liukui kevyesti minuun päin, ja samalla sieltä liukui myös esiin valkoisella lakanalla peitelty ruumis. Kopperosta syöksähti kasvoilleni kylmää ilmaa ja huomasin täriseväni pelosta. Irrotin molemmat käteni kahvasta ja seisoin paikallani älytön ilme hikisellä naamallani - hikoilin, vaikka palelin.
Pakottauduin kuitenkin uudestaan tarttumaan kahvaan ja vedin lavettia lisää ulospäin, suunnilleen vainajan kainaloitten kohdalle saakka. Sitten ajattelin, että NYT, NYT, tai tästä ei tule mitään! Niinpä tartuin kaksin käsin ruumiin päällä olevaan lakanaan ja nostin sitä ylös sen verran, että näin vainajan kasvot. Silloin en voinut mitään sille, että kyyneleet herahtivat silmiini. Lavetilla makasi kaunis nuori nainen, jonka kasvojen kauneutta ei edes kuoleman harmaa kelmeys onnistunut peittämään. Hänen vaaleat hiuksensa lepäsivät kalpeilla olkapäillä. Mitään vammoja ei näkynyt… kuten poliisin raportissa oli kerrottukin, niin häntähän oli lyöty kuolettavasti takaraivoon.
Laskin lakanan takaisin vainajan kasvoille ja työnsin vapisevin käsin lavetin takaisin kylmään kopperoonsa.
Kävelin nopeasti takaisin toimistoon ja huomasin kylpeväni hiessä.
Silloin puhelin soi…

… jatkuu

Osa 8

Ajattelin ensin olla vastaamatta, mutta pakkohan siihen oli vastata, jos jollakin oli vaikkapa työhön liittyvää asiaa. Niinpä siis nostin taas kuulokkeen korvalleni… sillä kertaa en ehtinyt vastata mitään, kun luurista kuului heti naisen tuskainen ja rakeinen ääni: - Auta, auta… auta Helenaa… aika loppuu… tule nopeasti… tiedät kyllä paikan Oksasenka… sitten linjalle ilmestyi omituinen kimeä vinkuna ja yhteys katkesi.
Pudotin luurin pöydälle, niinkuin se olisi ollut jokin polttavan kuuma ja inhottava esine.
Mitä pirua tämä tarkoitti? Kuka tämä soittelija voi olla? Hän mainitsi nimen Helena ja yritti ilmeisesti sanoa Oksasenkadun osoitteen, ennenkuin yhteys katkesi. Kaappasin sitten pöydältä käteeni kuittauskirjan ja luin vielä uudestaan Juuson merkitsemät tiedot ruumishuoneen ainokaisesta vainajasta. Nimi siis todellakin oli Helena Siren ja hänet oli löydetty kuolleena Oksasenkatu kympistä. Ja ruumishuoneelle hänet oli merkitty saapuneeksi klo 01.15. Ja silloin vasta huomasin, että jollakin oudolla käsialalla siihen kellonajan alapuolelle oli joku kirjoittanut pienillä tikkukirjaimilla sanan KUOLIN.
Vilkaisin rannekelloani ja se näytti nyt ajaksi 00.55. Juuson sekopäisten merkintöjen mukaan siis tuon kuolleen Helenan pitäisi saapua tänne kellariin vasta noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Nyt vaan sattui olemaan niin, että tämä Helena oli jo siellä kuolleena. Ja mitä tarkoitti lomakkeessa tuo lisäys KUOLIN?
Sitten tulin ajatelleeksi, että Oksasenkatuhan oli itse asiassa melko lähellä Marian sairaalaa. Ja tuo puhelimessa kuulunut sydäntäsärkevä naisääni pyysi minua tulemaan sinne nopeasti. Miksi?
Vetäisin pöydän laatikosta esiin puhelinluettelon ja etsin sieltä keskustan karttalehden. Huomasin, että jos lähtisin Hondalla, niin ajamalla ensin pitkin Eteläistä Rautatiekatua ja siirtymällä sitten Runeberginkadulle, ehtisin varmasti Oksasenkadulle alla kymmenessä minuutissa. Varsinkin koska oli lauantain ja sunnuntain välinen yö ja liikenne oli hiljaista.
Tilanne oli niin omituinen, että myös käytökseni oli omituista ja tyhmänrohkeaa. Nimittäin marssin vaatekaapilleni ja vedin farkkutakin ylleni työpaitani päälle. Sitten laitoin kypärän päähäni ja menin toimistosta ulos. Lukitsin oven ja nousin juosten portaat pihalle. Juoksin edelleen Hondalleni, jonka kromiosat kiiltelivät pihan valojen loisteessa. Tiesin kyllä, että tästä tempusta saattaisi minulle olla seurauksena potkut töistä, jos tästä kärähtäisin. Minulla ei ollut lupaa poistua sairaalan alueelta työaikana. Ja tiesin myös, etten varmasti saisi Hondaa äänettömästi ulos sieltä keskipihalta.
Istuin kuitenkin satulaan ja käynnistin pyörän. Hondan moottorin kumu kaikui ja raikui rakennusten seinistä kun pistin vaihdetta silmään ja kaasutin sairaalan portista ulos kadulle. Vilkaisin rannekelloani… se näytti nyt 01.03.

… jatkuu

Osa 9

Matka sujui todella nopeasti ja saavuin moottori ärjyen Museokadun puolelta Oksasenkadulle kellon näyttäessä 01.11. Ohjasin kadun sivuun ja parkkeerasin kahden henkilöauton väliin. Sitten nousin nopeasti satulasta ja juoksin juuri siinä kohdalla olevan porttikäytävän pimeyteen piiloon. Jäin siihen pimeään seisomaan ja huomasin, että aivan siinä vastapäätä kaudun toisella puolella loisti valoa Oksasenkatu kympin numerokyltti talon ulko-oven yläpuolella.
Samalla mutkan takaa käveli kengän korot kopisten siihen valokyltin alle vaaleahiuksinen nainen. Hän rupesi ilmeisesti etsimään käsilaukustaan avaimiaan ja silloin erotin selvästi katuvalojen loisteessa hänen kasvonsa. Läheltä piti, etten silloin laskenut haisevaa lusikallista housuhuini, nimittäin siinä kadulla seisoi avaimiaan etsiskelemässä Helena Siren - aivan selvästi. En tiennyt, että mitä ihmettä minun nyt pitäisi tehdä?
Enkä sitä ehtinyt sen pitempään miettiäkään, kun kulman takaa syöksyi kookas ja tumma mieshahmo, joka tarttui toisella kädellään takaapäin kurkusta kiinni kadulla seisovaa vaaleata naista. Toisen kätensä mies nosti ylöspäin ja silloin näin katuvalon loisteessa hänen kädessään kimaltelevan vasaran.
Mies veti naisen aivan kiinni rintaansa vasten ja näytti kuiskaavan jotakin naisen korvaan.
Katsoin näkymää pimeän porttikäytävän suojasta ja pelkäsin aivan hillittömästi, mutta sain sitten jalkani liikkeelle. Ampaisin porttikongista kadulle ja huusin lujaa:
- Jätä tyttö rauhaan! IRTI! TULE YRITTÄMÄÄN OMANKOKOISTASI!
Silloin vasaraa pitelevä äijä hellitti otteensa, kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan nopeasti Museokadun suuntaan.
Nainen seisoi kalpeana seinään nojaten ja piteli käsin kaulaansa. Hänen käsilaukkunsa oli pudonnut asfaltille. Nyt katsoin todella läheltä noita kauniita kasvoja, kasvoja jotka olivat samaan aikaan kuoleman harmaina Marian ruumishuoneella.
Nainen ei sanonut mitään, katsoi vain minua silmät suurina pelosta. Silloin vasta tajusin, että minulla oli yhä punainen kypärä päässäni ja taisin näyttää vähintäänkin joltakin avaruusötökältä siinä katuvalon alla seistessäni. Varsinkin, kun farkkutakkini napitus oli auki ja sieltä alta näkyi valkoinen paita jossa oli rinnassa teksti RUUMISHUONE.
Tempaisin kypärän päästäni ja sanoin:
- Ei mitään hätää… se hullu näköjään pelästyi ja luikki karkuun… oletko kunnossa? Haluatko tehdä tästä rikosilmoituksen?
Nainen huohotti edelleen, mutta sai sitten sanotuksi:
- En minä voi… se oli minun veljeni… se on täysin hunningolla ja se halusi minulta lisää rahaa huumeisiinsa, tai johonkin muuhun päätä sekoittavaan myrkkyynsä. Mutta kiitos sinulle, kun satuit paikalle. Olen nyt kyllä kovassa kiitollisuudenvelassa.
- Eikä mitään, onneksi satuin just tulemaan… ööh… siis tulemaan ulos kämpästäni… olen katsos vuorotyössä ja lähdössä just töihin, valehtelin. - Mutta eikö tuosta jätkästä pitäisi kuitenkin ilmoittaa poliisille? Sehän meinasi nuijia sinut vasaralla!
Nainen oli kumartunut nostamaan käsilaukkunsa maasta, nousi sitten pystyyn ja kilisteli avaimia kädessään.
- En minä voi tehdä sitä, se on sentään minun pikkuveljeni, nainen sanoi ja avasi samalla portaikon ulko-oven avaimellaan.
- Kiitos kuitenkin kamalasti sinulle. Nimeni on Helena Siren ja olen puhelinluettelossa. Voisitko soittaa minulle vaikka huomenna johonkin aikaa? Sitten kun pääset sieltä työstäsi vapaalle?
- Joo, kyllähän se sopii, vastasin ja sitten Helena ojensi minulle kätensä ja me kättelimme.
- Hyvää yötä vaan, sanoin ja Helena vastasi samoin. Sitten Helena meni portaikkoon sisään ja häipyi hissillä jonnekin yläkerroksiin.
Minä seisoin hetken hölmönä siinä ulko-oven edessä jalkakäytävällä, tunsin itseni idiootiksi, enkä todellakaan ymmärtänyt tapahtuneesta mitään. Katsoin sitten rannekelloani… se näytti 01.25. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että nyt olisi jo kiire takaisin Mariaan…

… jatkuu