Triple Trouble Part Two

Kolme Seafire lekoa

887. MeriLeLv:n F Mk.III Seafire tai 894. MeriLeLv:n L Mk.III Seafire osuu HMS Indefatigable:n suojaesteeseen pitkäksi menneessä laskeutumisessa, Pangkalan Brandan lentokentille ja öljynjalostamoon Sumatralla 4.1.1945 tapahtuneen iskun jälkeen. Huom! "Slipper" pudotettava lisäpolttoainesäiliö ja katkennut oikea laskuteline.

Special Hobby Supermarine Seafire F.Mk.IIc & LF.Mk.IIc, Supermarine Seafire F.Mk.IIIc & LF.Mk.IIIc ja Supermarine Seafire F.Mk.XVc rakennussarjat + historia; osa II

Operaatio Jäävuoren tulokset ja hinta brittienTukilaivaryhmä 57:lle

Koko operaatio Jäävuoren (molemmat I & II) aikana Tukilaivaryhmä 57 oli viettänyt operatiivisessa toiminnassa 62 vuorokautta ja levossa Leytenlahdella ainoastaan 8 vuorokautta. Viiden Tukialusosasto 57.2:n lentotukialuksen koneet olivat lentäneet 5335 taistelulentoa, pudottaneet 1000 tonnia pommeja, ampuneet 950 kolmen tuuman rakettia, tulittaneet yli 500000 lentokoneen tykin ja kk:n ammusta, pudottaneet 42 konetta ja tuhonneet maassa yli 100 lekoa, upottaneet tai tuhonneet 186 alusta noin 30000 bruttotonnin edestä ja ennen kaikkea tuhonneet Sakishima Gunton saarien lentokentät ja estäneet japanilaisia käyttämästä niitä Okinawan taistelun tukemiseen. Britit menettivät 160 lekoa ilmahyökkäyksissä, onnettomuuksissa ja Kamikaze-iskuissa. Lisäksi 29 lentokelpoista, mutta taistelutoimintaan epäsopivaa konetta annettiin laivaston lentokonehuoltoryhmälle, näin kokonaismenetys oli yhteensä 189 konetta kaiken kaikkiaan 239 lekosta eli tappioprosentti oli huikea 79%. Täydennyksenä Tukialusosasto 57.2 sai Merikuormastoryhmä 112:n Logistiseen tukiryhmän 112.2:n toimittamana 173 konetta, silti kokonaiskonemäärä oli laskenut 223 lekoon; Logistisen tukiryhmän 112.2:n täydennysreserviin jäi kuitenkin vielä 40 konetta. Laivoilla kaatui 44 merimiestä lähinnä Kamikaze-iskujen toimesta ja 41 lentäjää kaatui tai jäi vangiksi (pääsääntöisesti japanilaiset teloittivat vangiksi joutuneet lentäjät). Tukilaivaryhmä 57:n laivat kuluttivat operaation aikana yli 160000 tonnia polttoaineöljyä ja lentokoneet vastaavasti yli 1500 tonnia lentokonebensiiniä, jotka 9 tankkeria toimittivat. Lisäksi kaikki viisi tukialusta tarvitsivat telakkakorjausta Sydneyssä Kamikaze-iskujen ja yli kahden kuukauden merellä olon jälkeen. Hinta menestyksestä oli brittien Tyynenmeren laivastolle, BPF:lle, äärimmäisen suuri, mutta se hyväksyi innolla tilanteen ja pyrki toimimaan yhtä tehokkaasti kuin liittolaisensa huolimatta hitaammista laivoista ja kirjavasta lentokalustosta. Iso-Britannian tukialukset panssaroituine lentokansineen olivat osoittautuneet kestävimmiksi Kamikaze-hyökkäyksiä vastaan kuin amerikkalaiset tukialukset puisine lentokansineen. Myös Seafire L Mk.III koneet näyttivät tehokkuutensa olemalla alakorkeuksissa toistaiseksi nopeimpia ja nopeimmin nousevia liittoutuneiden tukialushävittäjiä, jotka soveltuivat parhaiten torjumaan Kamikazeja juuri niiden suosimassa alakorkeushyökkäyksissä.

Seafire F Mk.IIIc:t ja LF Mk.IIIc:t osana Yhdysvaltojen 3. Laivastoa

25.5.1945 Tukilaivaryhmä 57 vetäytyi Sydneyniin pitkäaikaisempaan lepo-, huolto- ja täydennystaukoon. Sydneyssä Yhdysvaltojen 5. Laivaston nimeksi tuli Yhdysvaltojen 3. Laivasto ja uudeksi komentajaksi amiraali William Halsey. Selvyyden vuoksi todettakoon, että amiraali Chester Nimitz oli kaikkien amerikkalaisten Tyynen valtameren laivastojen, "Big Blue Fleet:n", ylipäällikkö ja että Yhdysvaltojen 3. ja 5. Laivasto oli sama laivasto; pääosin nimi vain muuttui komentajan mukaan siten, että amiraali Raymond Spruance komensi 5. Laivastoa ja amiraali William Halsey komensi 3. Laivastoa. Täten myös Nopeiden lentotukialusten tukilaivaryhmä 58:n (The Fast Carrier Task Force 58) nimi muuttui Tukilaivaryhmä 38:ksi (The Fast Carrier Task Force 38) ja sen uudeksi komentajaksi tuli vara-amiraali John McCain Sr.

Lainaus:

Tukilaivaryhmä 38 koostui seuraavista Tukialusosastoista:
Tukialusosasto 38.1 (359 taistelukonetta tukialuksilla plus taistelulaivojen ja risteilijöiden koneet), komentaja kontra-amiraali T.L. Sprague: USS Lexington CV-16, USS Hancock CV-19, USS Bennington CV-20, USS Belleau Wood CVL-24 ja San Jacinto CVL-30, USS Massachusetts BB-59, USS Indiana BB-58, USS South Dakota BB-57, USS Topeka CL-67, USS Duluth CL-87, USS Atlanta CL-51, USS Dayton CL-105, USS Oklahoma City CL-91, USS Amsterdam CL-101, USS San Juan CL-54 sekä USS DeHaven DD-727, USS Mansfield DD-728, USS Lyman K. Swenson DD-729, USS Collett DD-730, USS Maddox DD-731, USS Samuel N. Moore DD-747, USS Blue DD-744, USS Brush DD-745, USS Taussig DD-746, USS John Rogers DD-574, USS Harrison DD-573, USS McKee DD-575, USS Murray DD-576, USS Ringgold DD-500, USS Schroeder DD-501, USS Dashiell DD-659, USS Cogswell DD-651, USS Caperton DD-650, USS Ingersoll DD-652, USS Knapp DD-653 ja USS Higbee DD-806; Tukialusosasto 38.3 (374 taistelukonetta tukialuksilla plus taistelulaivojen ja risteilijöiden koneet), komentaja kontra-amiraali G.F. Bogan: USS Essex CV-9, USS Randolph CV-15, USS Ticonderoga CV-14, USS Monterey CVL-26 ja USS Bataan CVL-29, USS North Carolina BB-55, USS Alabama BB-60, USS Pasadena CL-65, USS Springfield CL-66, USS Astoria CL-90, USS Wilkes-Barre CL-103, USS Oakland CL-95, USS Tucson CL-98 sekä USS Erben DD-631, USS Walker DD-517, USS Abbot DD-629, USS Hale DD-642, USS Stembel DD-644, USS Black DD-666, USS Chauncey DD-667, USS Bullard DD-660, USS Heermann DD-532, USS Southerland DD-743, USS Benner DD-807, USS English DD-696, USS Ault DD-698, USS C.S. Sperry DD-697, USS Waldron DD-699, USS J.W. Weeks DD-701, USS Hank DD-702, USS Borie DD-704 ja USS W.L. Lind DD-703; Tukialusosasto 38.4 (427 taistelukonetta tukialuksilla plus taistelulaivojen ja risteilijöiden koneet), komentaja kontra-amiraali A.W. Radford: USS Yorktown CV-10, USS Wasp CV-18, USS Shangri-La CV-38, USS Bon Homme Richard CV-31, USS Independence CVL-22 ja USS Cowpens CVL-25, USS Iowa BB-61, USS Wisconsin BB-64, USS Missouri BB-63, USS Quincy CA-71, USS Chicago CA-136, USS Boston CA-69, USS St. Paul CA-73, USS San Diego CL-53, USS Flint CL-97 sekä USS Remey DD-688, USS Norman Scott DD-690, USS Wadleigh DD-689, USS Mertz DD-691, USS Monssen DD-798, USS McDermut DD-677, USS McNair DD-679, USS Melvin DD-680, USS McGowan DD-678, USS Cushing DD-797, USS Colhoun DD-801, USS Uhlmann DD-687, USS Benham DD-796, USS Stockham DD-683, USS Twining DD-540, USS Wedderburn DD-684, USS Rowe DD-564, USS Smalley DD-565, USS Watts DD-567, USS Wren DD-568, USS Frank Knox DD-742 ja USS Stoddard DD-566.

Em. Tukialusosastojen ja niiden erityyppisten lentotukialusten lisäksi McCainin Tukilaivaryhmä 38:aan kuului vielä 3. Laivaston Logistinen tukilaivaryhmä 30.8 (The Third Fleet Logistics Support Group 30.8) kahdellatoista saattuetukialuksella

Lainaus:

(USS Anzio CVE-57, USS Gilbert Islands CVE-107, USS Admiralty Islands CVE-99, USS Nehenta Bay CVE–74, USS Thetis Bay CVE-90, USS Roi CVE-103, USS Steamer Bay CVE-87, USS Hollandia CVE-97, USS Sitkoh Bay CVE-86, USS Kitkun Bay CVE-71, USS Chenango CVE-28 ja USS Munda CVE-104)

ja noin 360 lentokoneella plus pienempiä laivoja kuten luuppeja, korvettejä jne… McCainilla oli Tukilaivaryhmä 38:ssa käytössään yli 1500 taistelukonetta (1520 = 1160 + 360).

Sydnessä BPF:ään eli Tukilaivaryhmä 57:ään liittyi HMS Implacable ja Merikuormastoryhmä 112 kasvoi 94 aluksen kokoiseksi. HMS Implacable itse asiassa korvasi HMS Indomitable:n, joka vedettiin pois taisteluista korjattavaksi vaurioiden takia. HMS Formidable:han oli korvannut Kamikaze-hyökkäyksessä vaurioituneen HMS Victorious:n jo 20.4.1945, mutta Sydneyssä puolestaan korjattu HMS Victorious korvasi niinikään Kamikaze-hyökkäyksessä vaurioituneen HMS Illustrious:n, joka vedettiin pois taisteluista korjattavaksi.Amerikkalaisten nimimuutosten myötä Rawlingsin Tukilaivaryhmä 57 uudelleennimitettiin Tukilaivaryhmä 37:ksi ja Vianin Tukialusosasto 57.2 puolestaan Tukialusosasto 37.2:ksi neljän lentotukialuksen HMS Indefatigable, HMS Formidable, HMS Victorious ja HMS Implacable kera.

Lainaus:

HMS Implacable:n (laivan komentaja kapteeni C. C. Hughes-Hallett) mukana saapui vasta perustettu 8. Lentotukialusprikaati komentajanaan ev.ltn. P.P. Nelson-Gracie, RM, joka sisälsi 828. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. F.A. Swanton) 21 kpl:tta Grumman TBM-1C Avenger (Avenger II), 1771. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. W.R.J. MacWhirter) 12 kpl:tta Fairey F Mk.I Firefly sekä 30. Merihävittäjärykmentin (komentajana kom.kapt. C.P. Campbell-Horsfall) 801. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. S. Jewers, RNVR) 24 kpl:tta Seafire LF Mk.IIIc ja 880. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. R.M. Crosley) 24 kpl:tta Seafire LF Mk.IIIc konetta. Näin 30. Merihävittäjärykmentissä oli yhteensä 48 Seafire konetta. HMS Indefatigable:lle (laivan komentaja kapteeni Q. D. Graham) perustettiin 7. Lentotukialusprikaati komentajanaan kom. kapt. N.G. Hallett, joka sisälsi 820. Merilentolaivueen (komentajana ltn. F.L. Jones, RNVR) 20 kpl:tta Grumman TBF-1 Avenger (Avenger I), 1772. Merilentolaivueen (komentajana maj. V.B.G. Chessman, RM) 12 kpl:tta Fairey F Mk.I Firefly sekä 24. Merihävittäjärykmentin (komentajana kom.kapt. N.G. Hallett) 887. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. A.J. Thomson, RNVR) 18 kpl:tta Seafire F Mk.IIIc hävittäjää ja 894. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. J. Crossman, RNVR) 22 kpl:tta Seafire LF Mk.IIIc konetta. Täten 24. Merihävittäjärykmentissä oli yhteensä 40 Seafire konetta. HMS Formidable:lle (Vianin lippulaiva, laivan komentaja kapteeni Phillip Ruck-Keene) perustettiin 2. Lentotukialusprikaati komentajanaan ev.ltn. P.P. Nelson-Gracie, RM, joka sisälsi 848. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. T.G.V. Percy) 15 kpl:tta Grumman TBF-1 Avenger (Avenger I) sekä 6. Merihävittäjärykmentin (komentajana kom.kapt. R.L. Bigg-Wither, RNVR) 1841. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. R.L. Bigg-Wither, RNVR) 18 Kpl:tta Goodyear FG-1D Corsair (Corsair IV) ja 1842. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. D.G. Parker, RNVR) 18 Kpl:tta Goodyear FG-1D Corsair (Corsair IV) koneita. Lopuksi HMS Victorious:lle (laivan komentaja kapteeni M. M. Denny) perustettiin 1. Lentotukialusprikaati komentajanaan kom. J.C.N. Shrubsole, joka sisälsi 849. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. A.J. Griffiths) 15 kpl:tta Grumman TBM-1C Avenger (Avenger II) sekä 47. Merihävittäjärykmentin (komentajana ev.ltn. R.C. Hay, RM) 1834. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. P.N. Charlton) 18 Kpl:tta Vought F4U-1D Corsair (Corsair II) ja 1836. Merilentolaivueen (komentajana kom.kapt. J.B. Edmundson) 18 Kpl:tta F4U-1D Corsair (Corsair II) / Goodyear FG-1D Corsair (Corsair IV) koneita plus laivan kahden koneen Supermarine Walrus lentue.

Vianin Tukialusosasto 37.2:lla oli täten käytössään 88 Seafire, 72 Corsair, 71 Avenger, 24 Firefly ja 2 Walrus konetta, yhteensä 255 + 2 lentokonetta. Vian halusi kasvattaa Seafire hävittäjiensä toimintasädettä, jotta niillä voitaisiin tehdä hyökkäyksiä Corsair, Firefly ja Avenger koneiden kanssa, torjua Kamikaze lekojen hyökkäyksiä pidemmältä etäisyydeltä ja lentää saattohävittäjinä. 24. Merihävittäjärykmentti hankki Seafire koneisiinsa Australian ilmavoimilta Spitfire hävittäjien 90 brittigallonan (n. 409 litraa) "slipper" pudotettavia lisäpolttoainesäiliöitä. 30. Merihävittäjärykmentti valitsi toisen tien, se hankki Seafire koneisiinsa vaihtokaupalla USA:n Armeijan ilmavoimilta P-40 hävittäjien 89 amerikkalaisgallonan (n. 337 litraa) pudotettavia lisäpolttoainesäiliöitä. Vaihtokurssi 60 kpl:sta P-40:n 89 gallonan säiliöstä oli kaksi laatikkoa Johnny Walker viskiä, joten amerikkalaiset saivat useita laatikollisia laatuviskiä loppusodan ajaksi. 409 litran säiliöllä Seafire lekojen toimintasäde kasvoi noin 320 kilometriin ja 337 litran säiliöillä noin 220 kilometriin. Lisäksi kaikkiin 30. Merihävittäjärykmentin 48 kpl:een Seafire LF Mk.IIIc hävittäjään asennettiin pommiripustimet "syöksypommitusta" varten.

Amiraali Halsey suhtautui epäilevästi brittien Tukilaivaryhmä 37 osaamiseen ja sen taktisen komennon pysymiseen Rawlingsilla. Sen vuoksi Halsey ehdotti Rawlingsille kolmea toimintatapavaihtoehtoa: 1) Brittien Tukilaivaryhmä 37 toimisi aivan lähellä amerikkalaisten Tukilaivaryhmä 38:aa, toisena Yhdysvaltojen 3. Laivaston taisteluosastona, eikä saisi käskyjä suoraan Halseyltä, mutta Tukilaivaryhmä 37 olisi noudatettava niitä käskyjä mitä Halsey antaisi Tukilaivaryhmä 38:lle. 2) Brittien Tukilaivaryhmä 37 toimisi puolittain itsenäisenä noin 60 - 70 meripeninkulman etäisyydessä, jolloin se säilyttäisi teknisen itsenäisyytensä, voimien hajottamisen hinnalla. 3) Brittien Tukilaivaryhmä 37 toimisi täysin itsenäisenä Japanissa olevia helppoja kohteita vastaan, joita Yhdysvaltojen 3. Laivasto esittelisi ja suosittelisi. Rawlings suostui epäröimättä kohtaan 1., jolloin hän ansaitsi Halseyn kunnioituksen ja ihailun välittömästi. Kun brittien Tukilaivaryhmä 57:n palvelus päättyi Yhdysvaltojen 5. Laivastossa, 5. Laivaston komentaja amiraali Raymond Spruance pyyhki pois epäilyt brittien Tukilaivaryhmä 37 osaamisesta toteamalla: "Iso-Britannian Tyynen valtameren laivasto on saanut riittävästi kokemusta muodostaakseen osan Yhdysvaltojen tukilaivaryhmiä/taisteluosastoja." Spruancen lausuma oli merkittävämpi kuin tusina korkeimpia mitaleja, sillä a) se oli todellinen kohteliaisuus laivastolle, joka oli joutunut 3kk:ssa opettelemaan tukialussodankäynnin Tyynen valtameren laajoilla ulapoilla, mihin amerikkalaisetkin olivat tarvinneet 3 vuotta hallitaakseen sen täydellisesti ja b) lausuma tuli itseltään Spruancelta kirjallisesti. Pienestä koostaan huolimatta brttien Tyynen valtameren laivasto, BPF, oli vihdoin ja viimein hyväksytty tasa-arvoiseksi Yhdysvaltojen suuren ja mahtavan Tyynen valtameren laivaston "Big Blue Fleet:n" rinnalle.

Nyt osana Yhdysvaltojen 3. Laivastoa, The British Pacific Fleet:iin eli Iso-Britannian Tyynen valtameren laivastoon ja sen taisteluosastoon eli Tukilaivaryhmä 37:ään kuului vara-amiraali Vianin Tukialusosasto 37.2:n neljän lentotukialuksen HMS Indefatigable, HMS Formidable, HMS Victorious ja HMS Implacable lisäksi seuraavat laivat:

Lainaus:

Taistelulaiva HMS King George V BB King George V (Tukilaivaryhmä 37:n komentajan vara-amiraali Rawlingsin lippulaiva), Neljännen Risteilijälippueen kevyet risteilijät HMS Newfoundland CL Crown Colony (kontra-amiraali Brindin lippulaiva), HMNZS Gambia CL Crown Colony, HMNZS Achilles CL Leander, HMCS Uganda CL Crown Colony, kevyet it-risteilijät, HMS Argonaut CLAA Dido, HMS Euryalus CLAA Dido ja HMS Black Prince CLAA Dido sekä hävittäjät HMS Barfleur DD Battle-Class, HMS Grenville DD U-Class, HMS Quality DD Q-Class, HMS Quadrant DD Q-Class, HMAS Quiberon DD Q-Class, HMAS Quickmatch DD Q-Class, HMS Teazer DD T-Class, HMS Tenacious DD T-Class, HMS Termagant DD T-Class, HMS Terpsichore DD T-Class, HMS Troubridge DD T-Class, HMS Ulysses DD U-Class, HMS Undaunted DD U-Class, HMS Undine DD U-Class, HMS Urania DD U-Class, HMS Urchin DD U-Class, HMS Wager DD W-Class, HMS Wrangler DD W-Class ja HMS Wakeful DD W-Class plus pienempiä laivoja kuten luuppeja, korvettejä jne…ja tietysti myös Merikuormastoryhmä 112:n Logistisen tukiryhmä 112.2:n laivat.

Iso-Britannian Tyynen valtameren laivasto oli valmis iskemään Japanin kotisaarille kuninkaan ja maansa puolesta (For King and Country).

Tukilaivaryhmä 37:n ja Seafire hävittäjien kunnian päivät

Vian ei turhia aikaillut, vaan lähetti jo 14. - 15.6.1945 Tukialusosastonsa 37.2:n HMS Implacable:n 30. Merihävittäjärykmentin 801. ja 880. Merilentolaivueiden Seafire LF Mk.IIIc hävittäjät pommittamaan Dublonin saaren öljysäiliöitä Trukin laguunissa. Ensimmäistä kertaa Tyynellä valtamerellä Seafire koneet kykenivät tekemään offensiivin isojen lisäpolttoainesäiliöiden ansiosta. 30. Merihävittäjärykmentin Seafire koneisiin oli asennettu pommiripustimet kahdelle 250 naulaiselle (113kg) pommille; Seafire oli rakenteeltaan vahvempi kuin Spitfire, siksi se pystyi hyvin kantamaan lisäpolttiainesäiliötä ja kahta pommia lentäessään valtameren yllä. 880. Merilentolaivueen komentaja kapteeniluutnantti Robert "Mike" Crosley kehitti Seafire koneille syöksypommitusmenetelmän, jossa kolme lentuetta eli yhteensä 16 Seafire lekoa syöksyi kolmesta eri suunnasta yhtäaikaa. Menetelmä säästi paitsi arvokasta polttoainetta myös laivueen uudelleenjärjestymisaikaa, sillä syöksypommitushyökkäys oli ohitse noin 20 sekunnissa. Hyökkäyksissä Trukin laguuniin japanilaisten ilmatorjunta ampui alas vain yhden Seafire lekon.

16.7.1945 Rawlingsin Tyynen valtameren laivasto, BPF, aka Tukilaivaryhmä 37 miinus HMS Indefatigable, jonka paineilmakompressorit olivat rikkoutuneet, kohtaisi Yhdysvaltojen 3. Laivaston Tukilaivaryhmä 38:n matkalla kohti Japanin kotisaaria. Jo heti seuraavana päivänä, 17.7.1945, brttien Tukilaivaryhmä 37 iski jälleen HMS Implacable:n 30. Merihävittäjärykmentin 801. ja 880. Merilentolaivueiden Seafire LF Mk.IIIc hävittäjillä sekä HMS Formidable:n 6. Merihävittäjärykmentin 1841. ja 1842. Merilentolaivueiden Corsair IV hävittäjillä. 30. Merihävittäjärykmentin Seafire LF Mk.IIIc koneet lensivät ns. Latauspuikkohyökkäyksiä (Ramrod) Japanin kotisaarille, erityisesti Kionoken, Naruton ja Miyakan lentokentille ja 6. Merihävittäjärykmentin Corsair IV koneet syöksypommitusiskuja Niigatan lentokentälle. Amerikkalaiset tukialuskoneet iskivät myös ko. lentokentille. 18.7.1945 taistelulennot olivat edellisen päivän toistoa, paitsi niiden lisäksi HMS Victorious:n 47. Merihävittäjärykmentin 1834. ja 1836. Merilentolaivueiden Corsair II ja Corsair IV koneet osallistuivat yhdessä amerikkalaisen Tukilaivaryhmä 38:n lekojen kanssa hyökkäykseen Yokosukan laivastotukikohtaa vastaan, jolloin taistelulaiva Nagato, risteilijät Fuji ja Kasuga sekä hävittäjä Yakaze vaurioituivat, sukellusvene I-372, hävittäjä Yaezakura, kaksi saattoalusta ja torpedovene upotettiin. 18.7.1945 hyökkäyksissä lentotukikohtiin britit ja amerikkalaiset väittivät tuhonneensa 43 japanilaiskonetta ja vaurioittaneensa 77 konetta, tappioiden ollessa 12 amerikkalais- ja 2 brittilekoa. 43 tuhotusta ja 77 vaurioitetusta japanilaiskoneesta briti esittivät tuhonneensa 13 ja vaurioittaneensa 25 konetta. Tukilaivaryhmä 37 menetti ainoastaan viisi lentokonetta kahden päivän 17. - 18.7. hyökkäyksien aikana.

20.7.1945 korjattu HMS Indefatigable liittyi Vianin Tukialusosasto 37.2:een ja 20. - 21.7. saattuetukialus HMS Striker toimitti 24 täydennyskonetta Tukilaivaryhmä 37:lle. 24.7.1945 kaikki neljä lentotukialusta HMS Indefatigable, HMS Formidable, HMS Victorious ja HMS Implacable lähettivät koneitaan maa- ja rannikkokohteisiin Japaissa. Päivä oli Tukilaivaryhmä 37 taistelulentojen määrän kohokohta, kun sen lekot lensivät yhteensä 416 taistelulentoa, joista 261 oli hyökkäyslentoja Kuren sekä muiden Japanin sisämeren laivastotukikohtiin ja 155 oli puolustus-, lähipartiointi- ja sukellusveneen torjuntapartiolentoja. 24. ja 30. Merihävittäjärykmentten Seafire LF Mk.IIIc koneet lensivät hyökkäyslennoista 76 ja sen lisäksi Seafire:t vastasivat Tukilaivaryhmä 37 hävittäjäpuolustuksesta. Ainoastaan yksi 880. Merilentolaivueen Seafire LF Mk.IIIc menetettiin moottoririkon takia. Lisäksi 6 Avenger, 2 Corsair ja 2 Firefly konetta löysivät ja tulittivat pienen japanilaisen saattuetukialuksen Shimane Marun palavaksi hylyksi; tämä oli ainoa kerta koko sodan aikana kun Royal Navy:n tukialuskoneet hyökkäsivät vihollisen tukialusta vastaan. Tukilaivaryhmät 37 ja 38 jatkoivat lentoiskuja 25., 26. ja 28.7. samoihin Japanin kotisaarien sotilaskohteisiin kuin 24.7. Kureen sekä muihin Japanin sisämeren laivastotukikohtiin tehdyissä lentohyökkäykkäyksissä 24., 25., 26. ja 28.7.1945 vaurioitettiin pahoin tai tuhottiin lentotukialukset Amagi, Kaiyo ja Katsuragi, taistelulaivat Haruna, Hyuga ja Ise, raskaat risteilijät Aoba ja Tone, kevyt risteilijä Oyoda, vanhat koulutuskäytössä olevat risteilijät Iwate ja Izumo, maalilaiva Settsu, hävittäjä, sukellusvene ja paljon muita pienempiä laivoja - käytännössä nämä lentoiskut merkitsivät joskus niin ylpeän ja voimakkaan Japanin laivaston loppua. Saattuetukialus HMS Arbiter toimitti 29 täydennyskonetta Tukilaivaryhmä 37:lle 26. - 27.7.1945. Vielä 29. ja 30.7.1945 Tukilaivaryhmät 37 ja 38 iskivät Maizurun satamakaupunkiin Japanissa upottaen 12 kauppalaivaa ja 3 pienehköä sotalaivaa ennenkuin vetäytyivät täydentämään varastojaan pois lähestyvän taifuunin tieltä. Japanilainen it ampui vain yhden Seafire koneen alas 30.7., mutta amerikkalaiset menettivät heinäkuun lopun lentohyökkäyksissä 125 konetta. HMS Implacable:n lekot suorittivat 130 taistelulentoa 30.7., mikä oli brittitukialusten ennätys yhdessä päivässä koko sodan aikana. Jos halutaan sanoa Japanin laivaston lopullisen tuhoutumisen ajankohta, niin se voisi olla 24. - 28.7.1945. Tukilaivaryhmät 37 ja 38 täydensivät varastonsa 31.7. - 2.8.1945 Manus saarilla, jolloin saattuetukialus HMS Speaker toimitti 27 täydennyskonetta Tukilaivaryhmä 37:lle. Tukilaivaryhmät 37 ja 38 olivat valmiita jatkamaan lentoiskuja Japanin saarille, mutta alueella riehunut hirmumyrsky esti lentotoiminnan tukialuksilta seuraavan viikon ajan. Tuolloin ainoastaan Yhdysvaltojen ilmavoimien Boeing B-29 Superfortress koneet kykenivät pommittamaan kohteita Japanissa, lähinnä Honshun saaren kaupungeja ja erityisesti Kawasakin teollisuuskaupunkia.

"Atoms for Peace"

6.8.1945 eversti Paul Tibbetsin miehistöineen lentämä Boeing B-29 Superfortress "Enola Gay" pudotti fissioydinpommin (uranium-235) "Little Boy:n" Hiroshimaan. Atomipommin pudotus ja Hiroshiman "kuolema" - japanilaisten eloonjääneiden eli "Hibakusha":ien mukaan "Pikadon" (ukkosenjyrinä/valkoinen valo) ja "Kuroi ame" (musta sade) - vei kaiken huomion muista liittoutuneiden sotilastoiminnoista ja käytännössä pysäytti ne hetkeksi. Liittoutuneet odottivat Japanin hyväksyvän ehdottoman antautumisen, mutta Japanin militaristit onnistuivat salaamaan ydinräjähdyksen todellisen luonteen ja väittämään ettei USA:lla ollut enää radioaktiivista materiaalia vastaavaan hyökkäykseen; täten sota jatkui yhä. Kaiken em. tapahtumien aikana 6. - 8.8. saattuetukialus HMS Arbiter toimitti 22 täydennyskonetta Tukilaivaryhmä 37:lle. Kaiken kaikkiaan Logistisen tukiryhmän 112.2:n saattuetukialukset olivat kyenneet toimittamaan 102 täydennyskonetta Tukilaivaryhmä 37:lle aikajänteellä 20.7. - 7.8.1945. Toimitettu määrä oli kuitenkin aivan liian vähän; esim. 31.7. - 2.8.1945 tarve oli 37 lekoa ja toimitettu määrä vain 27 lekoa. Majuri Charles Sweeneyn miehistöineen ohjaama Boeing B-29 Superfortress "Bock's Car" pudotti toisen fissioydinpommin (plutonium -239) "Fat Man:n" Nagasakiin 9.8.21945 - "Pikadon" ja "Kuroi ame" olivat täten saapuneet myös Nagasakiin. Samana päivänä Tukilaivaryhmien 37 ja 38 lentokoneet päästivät puolestaan "Tetsu no ame":n (terässateen) tai "Tetsu no bōfū":n (terästuulen) valloilleen iskiessään Japanin kotisaarien maa- ja rannikkokohteisiin. Britit kutsuivat päivää brittilaivaston lentotukialuskoneiden "hienoimmaksi päiväksi", sillä sen Seafire, Firefly, Corsair, Hellcat ja Avenger koneet tulittivat ja pommittivat enemmän kuin ketään muuta vihollista koskaan aikaisemmin; brittikoneet lensivät päivän aikana 258 hyökkäyslentoa pääosin Yokohamaan ja sen ympäristöön. Japani vastasi hyökkäykseen epätoivoisilla Kamikaze-iskuilla amerikkalaista Tukilaivaryhmää 38 vastaan, ainoastaan yksi amerikkalaishävittäjä-alus vaurioitui. Hyökkäyksissä 9.8.1945 amerikkalais- ja brittilentäjät väittivät tuhonneensa 251 japanilaiskonetta ja vaurioittaneensa vielä 141 konetta. Samaisissa hyökkäyksissä Honshun saarelle 6. Merihävittäjärykmentin 1841. Merilentolaivueen luutnantti Robert Hampton Gray, Royal Canadian Navy Volunteer Reserve (RCNVR), sai Victoria-ristin post mortem. Gray syöksyi voimakkaassa it-tulessa Corsair IV:aan kohti saattuehävittäjä Amakusaa, joka oli ankkuroituna Onagawa Wanin satamaan ja upotti sen pommeillaan. Grayn Corsair ammuttin alas ja Gray menehtyi. Ko. vasta toinen Fleet Air Arm:n lentäjälle myönnetty Victoria-risti koko sodan aikana. Myöskin samana päivänä 9.8.1945 toisen atomipommin pudotuksen jälkeen, Japanin keisari Hirohito totesi Japanin militaristeille: "Sodan jatkaminen merkitsisi koko kansakunnan tuhoa. On tullut aika, jolloin meidän on kestettävä sekin mitä on mahdotonta kestää". Seuraavana päivänä, 10.8.1945, Japanin Tukholmassa ja Bernissä oleville diplomaateille ilmoitettiin, että Japani antautuisi, mikäli Tenno-järjestelmä (keisarin valta) säilytettäisiin. Aamulla 10.8.1945 Tukilaivaryhmien 37 ja 38 lentokoneet jatkoivat vielä hyökkäyksiään - brittikoneet lensivät 370 taistelulentoa - kunnes molemmat Tukilaivaryhmä 37 ja 38 vetäytyivät illalla/yöllä täydentämään varastojaan ja odottamaan rauhanneuvotteluiden päätöstä. Kahden päivän hyökkäyksissä 9. - 10.8.1945 britti- ja amerikkalaiskoneet olivat joko tuhonneet tai vaurioittaneet noin 700 japanilaiskonetta, pääosin lentokentillä ja upottaneet lukemattoman määrän pieniä kauppa- ja sotalaivoja. Tukilaivaryhmien 37 ja 38 lentokoneiden kaikki hyökkäyslennot aikajänteellä 17.7. - 10.8.1945 olivat olleet valmistelevia ilmaiskuja liittoutuneiden operaatio Kukistumiseen (Operation Downfall) eli maihinnoususuunnitelmaan Japaniin ja sen kahteen alaoperaatioon; operaatio Olympolaiseen (Operation Olympic) maihinnousuun Kiusun saarelle, jonka piti alkaa 1.11.1945 ja Operaatio Aateliskruunuun (Operation Coronet) maihinnousuun Honsun saarelle, joka oli tarkoitettu alkavaksi 1.3.1946.

Supermarine Seafire F.Mk.XVc ja Supermarine Seafire F.Mk.15c

Seafire F Mk.XVc ja Seafire F Mk.15c, Supermarine Type 377 & 386, olivat aivan samat koneet, ainoastaan roomalaiset versionumerot olivat vaihtuneet arabialaisiksi vuonna 1947. F Mk.XVc:ssä oli mekaanisesti taittuvat C-siivet kahdella lyhytpiippuisella 20mm Hispano Suiza Mk.V tykillä Martin-Baker vyösyöttöjärjestelmineen ja neljällä 7,7mm Browning konekiväärillä, kuten edeltäjissään. Koneen runko oli täysin sama kuin Seafire Mk.IIIc:ssä ja perä oli otettu Spitfire VIII:sta sisäänvedettävine takapyörineen. Seafire F Mk.XVc oli ensimmäinen Rolls Royce Griffon moottorilla varustettu Seafire. Lisäksi Spitfire IX:n siipitankit asennettiin F Mk.XVc:iin, joten kokonaisuudessa Seafire F.Mk.XVc oli Spitfire ja Seafire osista koottu kone. Seafire F Mk.XVc:n 1735 hv:n Rolls Royce Griffon VI moottori kaksinopeuksisella ja yksivaiheisella ahtimella sekä nelilapaisella Rotol potkurilla oli ala- ja keskikorkeuksille viritetty, josta irtosi hätäteholla ja maksimipaineilla peräti 1850 hv:tä 600 metrin korkeudella. Moottorissa oli tehon optimointiin lyhytsiipinen turboahtimen siipipyörä, automaattinen tehonlisäyssäädin ja barometrinen hallinta. Kuten edeltäjänsä, Seafire F Mk.XVc oli erityisesti laivaston ilmavoimille rakennettu hävittäjäkone meritoimintaan, jossa oli HF-radiot, omatunnistuslaite, kohtilentolaite, nostokiinnittimet, katapulttipuolat, vahvistettu ulkoinen sidelevy ja vahvistetut laskutelineet. Seafire F.Mk.XVc kykeni kantamaan yhden 500 paunan (227kg) tai lisäpolttoainesäiliön rungon kiinnikkeissä tai vaihtoehtoisesti kaksi 250 paunan (113kg) pommia siipiripustimissa ja lisäpolttoainesäiliön rungon kiinnikkeissä. Vickers-Supermarine valmisti 6 kpl:tta Seafire F Mk.XVc prototyyppiä, Cunliffe-Owen Aircraft Ltd valmisti 134 kpl:tta ja Westland Aircraft Ltd. valmisti 250 kpl:tta Seafire F Mk.XVc:tä, joten Seafire F Mk.XVc/F Mk.15c:tä valmistettiin yhteensä vain 390 kpl:tta. Cunliffe-Owen Aircraft Ltd:n valmistamaan ensimmäiseen 50 kpl:een Seafire F Mk.XVc:tä asennettiin aikaisemmista Seafire versioista tuttu hydraulisesti vaimennettu A:n mallinen jarrukoukku ja ainakin teoriassa siitä eteenpäin kaikkiin valmistettuihin Seafire F Mk.XVc:in (334 kpl:tta) asennettiin pistintyyppinen,"sting type", jarrukoukku vahvistettuun peräsinosaan, mutta poikkeuksia tähän sääntöön oli kuitenkin. Vahvistettu peräsinosa pistinjarrukoukkuineen oli kiinnitetty varsinaisen lyhennetyn peräsimen alaosakiinnikkeeseen. Takapyörän edessä oleva V-mallinen suoja esti jarruvaijerin sotkeutumisen takapyörään. Westland Aircraft Ltd.:n valmistamasta viimeisestä 110 kpl:sta Seafire F Mk.XVc lekoerästä viimeiset 30 kpl:tta valmistettiin kuplaohjaamolla eli "teardrop" cockpitillä. Luonnollisesti Griffon moottorinen Seafire F Mk.XVc oli nopein tähänastisista Seafire versioista, huippunopeuden ollessa noin 636km/[email protected]. F Mk.XVc:n kiihtyvyys oli erinomainen ja nousunopeus huima 24,1m/s, joten suoritusarvot olivat vieläkin paremmat kuin aikaisemmissa Merlin moottorisissa Seafire malleissa.

Seafire F.Mk.XVc:n ja Seafire F.Mk.15c:n operatiivinen toiminta

Seafire F Mk.XVc koneet eivät ehtineet nähdä taistelutoimintaa WWII:n aikana, mutta jo maaliskuussa 1945 ensimmäiset F Mk.XVc:t olivat olleet korvamerkityt laivaston ilmavoimien (Fleet Air Arm = FAA) 801. Merilentolaivueelle. Sydneyssä täydennyksessä ja huollossa elo-syyskuun aikana 1945, HMS Implacable:n 8. Lentotukialusprikaatin 30. Merihävittäjärykmentin 801. Merilentolaivue sai käyttöönsä 18 kpl:tta uusia Seafire F Mk.XVc koneita (maaliskuussa korvamerkityt lekot), 18 kpl:n Seafire LF Mk.IIIc koneensa lisäksi. 880. Merilentolaivue olisi tuolloin operoinut vielä 24 kpl:tta Seafire LF Mk.IIIc konetta. Mikäli vihollisuudet Japania vastaan olisivat jatkuneet kaikki Fleet Air Arm:n merihävittäjälaivueet olisivat saaneet Seafire F Mk.XVc lekot käyttöönsä, sillä jo kesäkuuhun 1946 mennessä F Mk.XVc:t olivat korvanneet LF Mk.IIIc:t FAA:n ja Royal Naval Volunteer Reserve:n (RNVR) merilentolaivueissa. Kaikki brittien F Mk.XVc:t olivat hetken tukialuskäyttökiellossa, johtuen viallisesta ahtimen kytkimestä. Vika saatiin korjattua ja tukialuskäyttö jatkui normaalisti. Kanada hankki 35 kpl:tta Seafire F Mk.XVc koneita, joita Kanadan laivasto (Royal Canadian Navy) operoi ensin 803. Merilentolaivueessa ja sitten 883. Merilentolaivueessa HMCS Warrior ja HMCS Magnificent lentotukialuksilta. Lopulta RCN:n F Mk.XVc lekot päätyivät Koulutuslentoprikaati 1:een. Burma hankki 20 kpl:tta tukialusvarustuksista riisuttuja (de-navalised) Seafire F Mk.XVc koneita vuosina 1951 - 52, joita se käytti sotatoimissa lukuisia Burman separatistiryhmiä vastaan. Ranska sai 48 kpl:tta Seafire LF Mk.IIIc koneita helmikuussa 1945 ja 65 kpl:tta keväällä 1948, täten Ranska operoi laivaston ilmavoimissaan Aéronavalessa parhaimmillaan jopa 113 kpl:tta Seafire LF Mk.IIIc konetta, mutta vain 15 kpl:tta hankittua Seafire F Mk.15c konetta. Tiettävästi Aéronavalen 1. Merilentolaivueessa (Flotille) huhtikuusta 1946 maaliskuuhun 1950 ja 12. Merilentolaivueessa elokuusta 1946 maaliskuuhun 1950 oli yhteensä 37 kpl:tta Seafire LF Mk.IIIc lekoja lentotukialus Arromanchesilla, jotka osallistuivat lokakuusta 1948 - helmikuuhun 1949 ensimmäiseen Indokiinan sotaan ja taisteluun Vietminh-sissejä vastaan. Seafire F Mk.15c koneet korvasivat osan Seafire LF Mk.IIIc koneista lentotukialus Arromanchesilla lokakuusta 1949 - maaliskuuhun 1950. Maaliskuussa 1950 Grumman F6F-5 Hellcat koneet korvasivat kaikki Seafire lekot, koska Aéronavalen Seafire lekoilla oli tapahtunut todella paljon pahoja laskeutumisonnettomuuksia. Ranskalaiset käyttävät Seafire koneita kuitenkin koulutuskäytössä 54. Merikoulutuslentolaivueessa aina vuoteen 1951 asti. Nyassitietona Irlanti hankki 12 kpl:tta tukialusvarustuksista riisuttuja Seafire LF Mk.IIIc lekoja vuonna 1947, muttei laisinkaan Seafire F Mk.XVc koneita.

1/48 mittakaavan tsekkiläisen Special Hobby:n Supermarine Seafire F Mk.XV "The East Service" rakennussarja No. SH 48116 ja Supermarine Seafire F Mk.15 "Aéronavale Service" rakennussarja No. SH 48125; joista molemmista voi rakentaa Supermarine Seafire F Mk.XVc/F Mk.15c lentotukialushävittäjät

"The East Service" rakennussarjan laatikon kannessa on Special Hobby:n maalausartistin Mr. Hajekin tyylikäs maalaus HMS Glory:n 806. Merilentolaivueen Seafire F Mk.XVc tunnukset 12-2 & 11-4 Y koneista lentämässä Tyynen valtameren yllä syyskuussa 1946. Maalaus on tyylitelty ja modifikoitu versio aidosta valokuvasta, kts. referenssikuvat. "Aéronavale Service" rakennussarjan laatikon kannessa on puolestaan Special Hobby:n maalausartistin Mr. Hajekin kaunis maalaus Aéronavalen 54. Merikoulutuslentolaivueen Seafire F Mk.15c tunnus 26 koneesta lentämässä Hyèresin lentotukikohdan yllä Välimerellä toukokuussa 1950. Rakennussarjojen pakkaukset oli samankokoisia - noin 30,3cm x 20,3cm x 5,2cm; laatikko aukeaa normitapaan nostamalla boksin kansi ylös.

SH 48116 & SH 48125 rakennussarjojen identtinen sisältö

* Kuusi harmaan väristä muovivalurankaa osineen, joita on yhteensä 113; noin 100 osaa käytetään.
* Yksi kirkas muovivaluranka osineen, joita on 12; 7 osaa käytetään.
* Yksi etsiranka osineen, joita on 20; kaikki käytetään.
* Yksi asetaattikalvo kalvoineen, joita on 3; kaikki käytetään.
* Kaksi siirtokuva-arkkia siirtokuvineen, joita ovat taktiset ja sapluunamerkinnät; kaikki kaavainmerkit/stensiilit käytetään, taktisten siirtokuvien käytön ratkaisee tehtävän pienoismalliyksilön valinta.
* Yksi mustavalkoinen ohjekirja.
* Yksi maalausohje, jossa on mustavalkoiset maalausohjeet neljään ja kolmeen koneyksilöön.

Kaikki em. osat valurankoineen ja muine kiinnikkeineen on pakattu yhteen läpinäkyvään pussiin tarrasulkimellä. Eli osat voi ottaa pussista, tarkastella niitä ja laittaa takaisin pussiin ja sulkea pussin. sarjassa on yhteensä 148 osaa, joista 113 on harmaata styreeni-muoviosaa, 12 on kirkasta väritöntä styreeniosaa, 20 on syövytettyä messinkiosaa ja 3 on asetaattikalvo-osaa. Rakennussarjan siirtokuvat sisältävät tarvittavat kaavaimet/stensiilit ja taktiset tunnukset neljään (SH 48116) & kolmeen (48125) eri koneyksilöön. Mustavalkoisesta A4 arkista taivutettu 12-sivuinen ohjekirja käsittää kansilehden lyhyellä yleisellä Seafire F Mk.XV historialla ja teknisillä tiedoilla, valuranka- ja osalistauskuvat, varsinaiset rakennusohjeet 10 (SH 48116) & 11 (48125) rakennusvaiheella, kaavaimien/stensiilien merkintäohjeet sekä maalausohjeet ja taktisten tunnusten merkintäohjeet neljään/kolmeen eri koneversioon. Rakennusohjeet ovat pääosin selkeät, mutta hyvin "kiireiset" eli täyteen ahdetut, joten rakentamisessa saa olla tarkkana. Maalausohjeiden värit ovat annettu Gunze Sangyon maaleille. Jonkin verran käyttämättömiä osia jää extra-osiksi mallarin miljoonalaatikkoon.

Lainaus:

Valurankojen ja muiden kiinnikkeiden osat

A valuranka: 44 osaa, sisältää rungon puolikkaat, ohjaamon osia, nelilapaisen Rotol potkurin osineen, spinnerin siihen, kannuspyörän ja peräsimen.
B valuranka: 7 osaa, sisältää C-siivet, siivekkeet ja pakoputket.
C valuranka: 62 osaa, sisältää korkeusvakaimet- ja peräsimet, ilman otot, siipijäähdyttimet, siipien laskutelinekuilut, laskutelineet, pyörät, pyörien navat, siipitykkien putket, A:n mallinen jarrukoukku mekanismeineen, antenni, lisäpolttoainesäiliö jne…suurimman osan pikkuosista.
D valuranka: Ei ole.
E valuranka: Ei ole.
F valuranka: Ei ole.
G valuranka: Ei ole.
H valuranka: Ei ole.
I valuranka: Ei ole.
J valuranka: Ei ole.
K valuranka: 12 osaa, sisältää kirkkaat läpinäkyvät ohjaamon kuomun lasit, tähtäimen, typistetyt sivenkärjet, merkkivalot ja taustapeilin.
FP asetaattikalvo: 3 osaa, sisältää ohjaamon mittaristo-osia.
PP etsiranka: 20 osaa, sisältää ohjaamon mittaristo-osia, ohjaamon kuomun kahvan, ohjaamon sivuoven kahvan, lentäjän vyöt ja muita pieniä osia.

Kuten Seafire Mk.II ja Mk.III rakennussarjoissa, Seafire F Mk.XVc/F Mk.15c rakennussarjoissa styreeniosien valujälki on yksityiskohtaista ja laadukasta, osittain jopa erittäin yksityiskohtaista ja erinomaisen laadukasta. Paneelirajat ovat sopivan selkeästi kaiverrettuja ja osien valupinta on sileää. Jonkin verran erittäin pieniä valusaumoja ja purskeita on muutamissa osissa, mikä johtunee “Short Run” valutekniikasta. Rakennussarjat kuuluvat Special Hobby:n Limited Edition rakennussarjoihin, joita valmistetaan kolme vuotta, sitten muotit on käytetty loppuun. Epoksihartsimuotti valutekniikalla tehtyjen styreeniosien, syövytettyjen messinkiosien ja asetaattikalvo-osien vuoksi rakennussarjoja ei voine suositella aivan aloittelevalle pienoismallien rakentajalle. Nämäkin Special Hobbyn LE rakennussarjat lienevät kaukana ns. "ravista laatikkoa ja malli on valmis" sarjoista, vaikka sarjat lienevät hieman helpommin rakennettavia kuin Seafire Mk.II & Mk.III sarjat, johtuen hartsiosien puutteesta ja pienemmistä osamääristä. Rakennussarjojen yksityiskohdat ja mittasuhteet ovat tiettävästi 100% kohdallaan.

Siirtokuvat ja maalausohjeet

Seafire F Mk.XVc, SH 48116 rakennussarja
Seafire F Mk.XVc, SH 48116 rakennussarjan mukana tulee kaksi siirtokuva-arkkia siirtokuvineen. Ensimmäinen siirtokuva-arkki sisältää kaavainmerkit/stensiilit. Toinen siirtokuva-arkki sisältää taktiset merkinnät mukaanlukien kansallisuustunnukset ja rakennussarjan laatikon kannen "The East Service" tekstin mukaisesti sarjan taktiset siirtokuvat ovat neljään eri koneversioon Iso-Britannian Tyynen valtameren laivastosta:

1. Seafire F Mk.XVc, sarjanumero ylimaalattu, mutta joko SR tai SW tuotantosarjaa, 12-2, useita eri lentäjiä, 806. MeriLeLv, 16. Lentotukialusprikaati, HMS Glory, syyskuu 1946, Tyyni valtameri. HMS Glory:n lisäksi 806. MeriLeLv operoi myös kuuluisalta RAF:n Kai-Tak:n lentokentältä Hong Kong:sta. Ko. lekon camokaavio yläpuolelta oli yksisävyinen Extra Dark Sea Grey ja alapuolelta yksisävyinen Sky, ohessa linkki värilliseen maalausohjekuvaan: www.cmkkits.com/res/data/131/015129.png?seek=1

2. Seafire F Mk.XVc, SW786, 11-4 Y, useita eri lentäjiä, 806. MeriLeLv, 16. Lentotukialusprikaati, HMS Glory, syyskuu 1946, Tyyni valtameri. Samoin kuin edellä, operoi HMS Glory:n lisäksi 806. MeriLeLv myös kuuluisalta RAF:n Kai-Tak:n lentokentältä Hong Kong:sta. SW786 oli yksi viimeisestä 110 kpl:sta Westland Aircraft Ltd.:n valmistamasta Seafire F Mk.XVc lekosta. Ko. lekon camokaavio yläpuolelta oli kaksisävyinen Dark Slate Grey/Extra Dark Sea Grey ja alapuolelta yksisävyinen Sky, ohessa linkki värilliseen maalausohjekuvaan: www.cmkkits.com/res/data/131/015130.png?seek=1

3. Seafire F Mk.XVc, SR537, 13-2 N, useita eri lentäjiä, 801. MeriLeLv, 8. Lentotukialusprikaati, HMS Implacable, helmikuu 1946, Tyyni valtameri. SR537 oli yksi 140 kpl:sta Westland Aircraft Ltd.:n Seafire F.Mk.XVc:ksi valmistamasta lekoerästä. Ko. lekon camokaavio yläpuolelta oli kaksisävyinen Dark Slate Grey/Extra Dark Sea Grey ja alapuolelta yksisävyinen Sky, ohessa linkki värilliseen maalausohjekuvaan: www.cmkkits.com/res/data/131/015131.png?seek=1

4. Seafire F Mk.XVc, sarjanumero ylimaalattu, mutta joko SR tai SW tuotantosarjaa, 13-9 T, useita eri lentäjiä, 802. MeriLeLv, 9. Lentotukialusprikaati, RNAS:n lentotukikohta Trincomalee, Ceylon, elokuu 1945, Kiinan lahti, Intian valtameri. Ko. lekon camokaavio yläpuolelta oli kaksisävyinen Dark Slate Grey/Extra Dark Sea Grey ja alapuolelta yksisävyinen Sky, ohessa linkki värilliseen maalausohjekuvaan: www.cmkkits.com/res/data/131/015132.png?seek=1

Seafire F Mk.15c, SH 48125 rakennussarja
Seafire F Mk.15c, SH 48125 rakennussarjan mukana tulee kaksi siirtokuva-arkkia siirtokuvineen. Ensimmäinen siirtokuva-arkki sisältää kaavainmerkit/stensiilit. Toinen siirtokuva-arkki sisältää taktiset merkinnät mukaanlukien kansallisuustunnukset ja rakennussarjan laatikon kannen "Aéronavale Service" tekstin mukaisesti sarjan taktiset siirtokuvat ovat kolmeen eri koneversioon Ranskan laivastosta, Aéronavalesta:

1. Seafire F Mk.15c, SR520, 26, useita eri lentäjiä, 54. Merikoulutuslentolaivue, Aéronavalen Hyèresin lentotukikohta, toukokuu 1950, Välimeri. SR520 oli yksi 140 kpl:sta Westland Aircraft Ltd.:n Seafire F.Mk.XVc:ksi valmistamasta lekoerästä. Huolimatta siitä, ettei SR520 kuulu ensimmäisten 50 valmistetun Seafire F Mk.XVc:n joukkoon, koneessa oli A:n mallinen jarrukoukku. Ko. lekon camokaavio yläpuolelta oli yksisävyinen Extra Dark Sea Grey ja alapuolelta yksisävyinen Sky, ohessa linkki värilliseen maalausohjekuvaan: www.cmkkits.com/res/data/132/015190.png?seek=1

2. Seafire F Mk.15c, SR520, 23, useita eri lentäjiä, 1. MeriLeLv, Aéronavalen Hyèresin lentotukikohta, kesäkuu 1947, Välimeri. Sama kone kuin edellä vuosia aikaisemmin, operoi 1. MeriLeLv:ssa lentotukialus Arromanchesilta ensimmäisessä Indokiinan sodassa. SR520 oli yksi 140 kpl:sta Westland Aircraft Ltd.:n Seafire F.Mk.XVc:ksi valmistamasta lekoerästä. Huolimatta siitä, ettei SR520 kuulu ensimmäisten 50 valmistetun Seafire F Mk.XVc:n joukkoon, koneessa oli A:n mallinen jarrukoukku. Ko. lekon camokaavio yläpuolelta oli yksisävyinen Extra Dark Sea Grey ja alapuolelta yksisävyinen Sky, ohessa linkki värilliseen maalausohjekuvaan: www.cmkkits.com/res/data/132/015191.png?seek=1

3. Seafire F Mk.15c, PR347, 15, useita eri lentäjiä, 12. MeriLeLv, Aéronavalen Hyèresin lentotukikohta, huhtikuu 1949, Välimeri. Operoi 12. MeriLeLv:ssa lentotukialus Arromanchesilta ensimmäisessä Indokiinan sodassa. PR347 oli yksi ensimmäisistä 134 kpl:sta Westland Aircraft Ltd.:n Seafire F.Mk.XVc:ksi valmistamasta lekoerästä. Koneessa oli A:n mallinen jarrukoukku, koska kuului ensimmäisten 50 valmistetun Seafire F Mk.XVc:n joukkoon. Ko. lekon camokaavio yläpuolelta oli yksisävyinen Extra Dark Sea Grey ja alapuolelta yksisävyinen Sky, ohessa linkki värilliseen maalausohjekuvaan: www.cmkkits.com/res/data/132/015192.png?seek=1

Loppusanat SH 48116 ja SH 48125 rakennussarjoista

Special Hobby tuottanut kiinnostavat Supermarine Sea Spitfire versiot, RN:n Seafire F Mk.XVc ja Aéronavalen Seafire F Mk.15c pienoismallirakennussarjat, koska ko. Seafire tyyppi oli ensimmäinen Griffon moottoreilla valmistettu Seafire versio. Nämä rakennussarjat tulivat markkinoille viime vuonna 2012, joten kolmen vuoden Limited Edition tuotantoaika ei ole vielä mennyt umpeen. Huolimatta "short run" valmistusstatuksesta sarja pärjää mainiosti valulaadussa, yksityiskohdissa ja kokonaisuudessa Tamiyan ja Hasegawan vastaaville 1/48 skaalan lentokonemalleille; koska sarjassa paljon osia, mukaanlukien multimedia-osat, detaileita on jopa enemmän kuin useassa Tamiyan/Hasegawan sarjassa. Toisaalta lukuisat multimedia- ja pienet osat tekevät rakennussarjasta varmasti vaikean rakennettavan, joka ei sovi aloitteleville mallareille.

Mitään erityisen negatiivista, poislukien pienten purskeiden ja valusaumojen putsaaminen, on vaikea etsiä näistäkään SH:n Seafire F Mk.XVc ja F Mk.15c rakennussarjoista #48116 ja #48125, sillä ne vaikuttavat erittäin hyviltä ja mittatarkoilta, joskaan ei täydelliseltä, rakennussarjoilta esikuvistaan. Kaipaisin kyllä konetta lentävää pilottifiguuria, onneksi SH on sentään lisännyt paketointiin 227 litran (50 brittigallonan) "torpedo" lisäpolttoainesäiliön ja pommiripustimia, tosin ilman pommeja. Rakennussarjat ovat saaneet positiivisia arvosteluita maailmalla ja niiden hinta, kun sitä vertaa Tamiyan/Hasegawan sarjojen hintaan, tekee rakennussarjoista huokuttelevan hankintakohteen. Aivan kuten aikaisemmissakin Seafire paketoinneissa, Special Hobby on onnistunut kaiken kaikkiaan hienosti valitessaan myös Seafire F Mk.XVc/F Mk.15c rakennussarjat valmistettavaksi; Revellin #04835 uusiopaketointi SH:n #48116 Seafire F Mk.XVc:stä osoittanee myös SH:n onnistuneen valinnan. Rakennussarjoista saa suoraan laatikosta rakennettua näyttävät Seafire pienoismallit. Rakennussarjoja voi suositella kaikille, jotka pitävät 1/48 skaalan Spitfire/Seafire koneista ja erityisesti kokeneille pienoismallien rakentajille, jotka pitävät haastavista, mutta laadukkaista lentokonemalleista.

WWII:n lopun lähestyessä viimeiset ilmataistelut

11.8.1945 brittien Tukilaivaryhmä 37 lakkasi käytännössä olemasta operatiivinen taisteluyksikkö, kun vara-amiraali Sir Bernard Rawlings viestitti kaikille Tukilaivaryhmä 37:n laivoille, että seuraavat laivat muodostaisivat Tukialusosaston 38.5: HMS King George V BB King George V (Tukialusosasto 38.5:n komentajan vara-amiraali Rawlingsin lippulaiva), lentotukialus HMS Indefatigable, kevyet risteilijät HMS Newfoundland CL Crown Colony, HMNZS Gambia CL Crown Colony sekä hävittäjät HMS Barfleur DD Battle-Class, HMS Teazer DD T-Class, HMS Tenacious DD T-Class, HMS Termagant DD T-Class, HMS Terpsichore DD T-Class, HMS Troubridge DD T-Class, HMS Wrangler DD W-Class, HMS Wakeful DD W-Class, HMAS Napier DD N-Class ja HMAS Nizam DD N-Class. Tukialusosasto 38.5 kuuluisi vara-amiraali John McCain Sr. komentaman Tukilaivaryhmä 38:n alaisuuteen. Muut Tukilaivaryhmä 37:n laivat mukaanlukien lentotukialukset HMS Formidable, HMS Victorious ja HMS Implacable käskytettiin Manus saarille lepoon, huoltoon, täydennykseen ja odottamaan lisäkäskyjä siirtymisestä Sydneyhin. Muutokseen oli kaksi syytä: 1. Rawlings oli tavannut amiraali William Halseyn USS Missourilla, jolloin Halsey oli informoinut Rawlingsia käynnissä olevien Japanin antautumisneuvotteluiden sen hetkisestä tilasta. 2. Brittien Merikuormastoryhmä 112:n kapasiteetti ja resurssit eivät enää yksinkertaisesti riittäneet ylläpitämään Tukilaivaryhmä 37:ää toiminnassa. Täten tehtiin kompromissi; brittilaivaston osa, mutta nimitettynä Tukialusosasto 38.5:ksi Tukilaivaryhmä 38:n alaisuuteen, pääsisi mukaan loppuhuipennukseen eli Japanin antautumiseen ja Tukilaivaryhmä 38:n merikuormasto, 3. Laivaston Logistinen tukilaivaryhmä 30.8, huoltaisi myös Tukialusosaston 38.5:n. Antautumisneuvotteluista huolimatta Tukilaivaryhmä 38 suunnitteli lentoiskua Tokion alueelle 12.8.1945, mutta kuten useasti aiemminkin lähestyvän taifuunin takia hyökkäys peruutettiin. 13.8.1945 Tukilaivaryhmä 38:n tulimyrsky päästettiin irti, koko päivän kestäviin lentohyökkäyksiin Tokion alueelle osallistui luonnollisesti HMS Indefatigable:n lekot, nyt Tukialusosasto 38.5:n nimen alla. Päivän iskujen kokonaisvoimaa kuvaa tukialuskoneiden 1150 hyökkäystaistelulentoa, 400 puolustus-, lähipartiointilentoa, 18 ilmavoittoa, 254 maassa tuhottua konetta, 149 vuorioitettua lekoa eli yli 400 tuhottua tai vairioitettua konetta sekä lukuisia tuhottuja ja vaurioitettuja lentokenttiä, lentokonehangaareja, tehtaita, pajoja, voimalaitoksia, junia jne…Ainoastaan 7 amerikkalaiskonetta menetettiin japanilaisten it:n toimesta ja puolustus-, lähipartiointilennoilla saavutettiin kaikki 18 ilmavoittoa. 14.8. Tukilaivaryhmä 38:n laivat tankattiin ja täydennettiin. Kun välittömän antautumisen merkkejä ei vieläkään näkynyt, amiraali Halsey antoi käskyn jatkaa hyökkäyksiä Tokion alueelle 15.8.1945. Aamuvarhain Tukilaivaryhmä 38:n ensimmäisen hyökkäysaallon 103 lentokonetta valmistautuivat iskuun mukaanlukien HMS Indefatigable:n koneet.

Klo 04:00 aamulla HMS Indefatigable:lta starttasi neljä 1772. Merilentolaivueen Fairey F Mk.I Firefly konetta Ramrod-lennolle kohti suurinta laivaston tukikohtaa Yokosukaa Tokionlahdella ja sen lentokenttää Kizarazua, mukaan hieman myöhemmin lähti 820. Merilentolaivueen kuusi Grumman Avenger I lekoa pommittamaan kenttää ja niitä suojaamaan nousi kolme 887. ja viisi 894. Merilentolaivueiden Seafire F Mk.IIIc ja Seafire LF Mk.IIIc hävittäjää. Aliluutnantti Vic Lowden johti 887. MeriLeLv:n lentuetta n. 950 metrin korkeudella lakisuojana, joka koostui hänen Seafire F Mk.IIIc, aliluutnantti W.J. "Taffy" Williamsin Seafire F Mk.IIIc ja aliluutnantti Gerry "Spud" Murphyn Seafire LF Mk.IIIc koneista. Keski- ja alakorkeuksien suojana n. 350 metrin korkeudessa toimi 894. MeriLeLv:n aliluutnantti Fred "Freddie" Hockleyn johtama viiden Seafire LF Mk.IIIc koneen lentue. Firefly koneiden Ramrod-lento matalalla n. 300 metrin korkeudessa Kizarazun lentokenttää vastaan onnistui suunnitelman mukaisesti ja amerikkalaisten tukialuskoneiden ensimmäisen aallon hyökkäys oli ohitse samaan aikaan kuin Firefly koneiden Ramrod-lento. Amerikkalaiset ovat esittäneet väitteen, että ko. ensimmäisen hyökkäysaallon aikana, 15 kpl:tta Mitsubishi A6M5 Zeke 52 konetta (japanilainen yksikkö täysin tunnistamaton) hyökkäsi Firefly lekojen kimppuun, jolloin Belleau Wood:n (CVL-24) Merilentorykmentti 31:n (Light Carrier Air Group 31 eli CVLG-31) Hävittäjälaivue 31:n (VF-31) ja San Jacinto:n (CVL-30) Merilentorykmentti 49:n (Light Carrier Air Group 49 eli CVLG-49) Hävittäjälaivue 49:n (VF-49) F6F-5 Hellcat hävittäjät iskivät Zerojen kimppuun suojatakseen Firefly:tä. Amerikkalaiset väittävät lähteestä riippuen, että VF-31:n ja VF-49:n F6F-5:t pudottivat yhteensä 10 - 15 Mitsubishi A6M5 Zeroa, siten että VF-31:n Hellcatit ampuivat alas 6 tai 8 Zeroa ja VF-49:n Hellcatit ampuivat alas 4 tai 7 Zeke 52:sta ilman omia menetyksiä; yleensä Hellcattien pudotusluku ilmoitetaan joko 12 tai 13 Zeroksi. Samaan aikaan Hancock:n (CV-19) Merilentorykmentti 6:n (Carrier Air Group 6 eli CVG-6) Hävittäjälaivue 6:n (VF-6) F6F-5 Hellcat hävittäjät väittivät pudottaneensa 3 Zeroa myöskin ilman menetyksiä. Amerikkalaisten pudotusväittämät lienevät lioiteltuja ja ylitoivekkaita, sillä a) pudotuksille ei löydy japanilaista vastinetta eli tappiodataa, b) amerikkalaisten kertomukset ovat poikkeuksellisesti hyvin epämääräisiä ja ristiriitaisia, c) VF-31:n Hellcatit taistelivat Tokionlandella, VF-49:n Hellcatit Miton alueella ja VF-6:n Hellcatit Sagami Wan lahdella eli eri paikoissa, joten väitetty yhteistoiminta niiden yksiköiden välillä lienee ollut käytännössä mahdotonta, e) eri lähteiden tarinat eroavat toisistaan merkittävästi, f) briteiltäkään ei löydy vahvistusta tapahtumaan g) elokuun aikana japanilaisia torjuntahävittäjiä ei ollut näkynyt juuri lainkaan, ainoastaan Kamikazeja, joten näin iso yhteenotto olisi noteerattu ja kirjattu tarkoin ja h) pudotukset perustuvat ainoastaan amerikkaislentäjien väittämiin, ilman asekamerakuvia. Joka tapauksessa riippuen lähteestä, amerikkalaisten hävittäjälaivueiden, VF-31:n, VF-49:n ja VF-6:n, F6F-5 Hellcat lentäjät väittivät pudottaneensa yhteensä 13 - 18 Mitsubishi A6M5 Zeroa varhain tuona aamuna.

Kuusi lentotukialus Yorktown:n (CV-10) Merilentorykmentti 88:n (Carrier Air Group 88 eli CVG-88) Hävittäjälaivue 88:n (VF-88) F6F-5 Hellcat hävittäjää oli jäänyt ensimmäisestä hyökkäysaallosta pörräämään Tokurozaman laivastotukikohdan lentokentän ylle Tokionlahdella. Karkeasti klo 05:40 Japanin laivaston ilmavoimien Atsugin tukikohdan eliittihävittäjärykmentin 302. Kokutain kahdeksan A6M5c/A6M7 Zeroa ja neljä Mitsubishi J2M3 Raiden (Jack) lekoa yksikätisen luutnantti Yutaka Moriokan johdolla hyökkäsi Hellcat lekojen kimppuun Tokurozaman lentokentän yllä. Kokemattomat.Hellcat lentäjät ilmoittivat virheellisesti joutuneensa sekä Japanin ilmavoimien Nakajima Ki-84 Hayate (Frank), että laivaston ilmavoimien J2M3 Raiden lekojen hyökkäyksen kohteeksi. Rajun ja intensiivisen ilmataistelun tuoksinassa kokemattomat F6F-5 pilotit väittivät pudottaneensa yhdeksän japanilaiskonetta, mutta menettivät neljä Hellcat konetta alasammuttuina; aliluutnantit Eugene Mandeburg ja Wright Hobbs sekä luutnantit Joseph Shaloff ja Howard Harrison. Em. neljästä Hellcat pudotuksesta Morioka pudotti A6M7 Zerollaan yhden ja hänen laivueensa loput kolme muuta Hellcattia menettäessään tiettävästi vain yhden J2M3 Raidenin Hellcateille. Luutnantit Maury Proctor ja T.W. Hansen pääsivät Hellcat koneillaan vaivoin irtautumaan ilmataistelusta ja onnistuivat palaamaan Yorktown:lle. Toisaalla samoihin aikoihin 820. Merilentolaivueen kuuden Grumman Avenger I lekon lähestyessä kahdeksan Seafire saattajansa kanssa Kizarazun lentokenttää n. 300 metrin korkeudessa, joutuivat koneet vaihtamaan kohteekseen varamaalin, Odakinlahdella sijaitsevan kemikaalitehtaan, koska Kizarazua oli sumun ja savun peitossa. Noin klo 05:45 Avenger ja Seafire lekojen ylittäessä Tokionlahtea, Seafire-lentäjät havaitsivat kaksi A6M5c Zeroa konetta kaukana matalalla, jotka olivat ilmeisesti VF-88:n F6F-5 Hellcattien kanssa kamppailleita 302. Kokutain A6M5c Zeroja. Suurinpiirtein tällöin brittikoneiden kimppuun syöksyi laivaston ilmavoimien Mobaran tukikohdan eliittihävittäjärykmentin 252. Kokutain 12 kpl:tta Mitsubishi A6M5c Zero-sen (Zeke 52) konetta kapteeniluutnantti Moriyasu Hidakan johdolla. Britit havaitsivat hyökkäävät japanilaiskoneet, varoitukset huudettiin radiossa ja useat Seafire koneet pudottivat "Slipper" lisäpolttoainesäiliöt. Lähisuojalentueen johtaja Hockley ei kuullut varoitusta, koska radio oli rikki. Zerot ohittivat lakisuojan ja tavoittelivat Avengerejä, jolloin japanilaisten ensimmäisen hyökkäysallon neljän A6M5c lekon lentueenjohtaja luutnantti Saburo Abe pudotti Zekellään ensimmäiseksi tielle jääneen Hockleyn Seafire LF Mk.IIIc:n ja sotilasmestari K. Yoshida vaurioitti hieman yhtä Avengeria. Hockley pelastautui hyppäämällä - pelikenttä oli valmis Toisen Maailmansodan viimeiseen suureen kaartoilmataisteluun.

Aliluutnantti Vic Lowden johti kolmen Seafire koneen lakikorkeussuojalentuettaan hyvin, Aben johtama neljän Zeron ensimmäinen hyökkäysaalto oli mennyt jo ohi, mutta aliluutnantti Tadahiko Honman johtama toinen neljän Zeron hyökkäysaalto jäi Seafire koneiden tulitukseen. Lowden tulitti Seafire F Mk.IIIc:llään ensimmäistä A6M5c:tä hyvin kaukaa, jolloin osumien vaikutuksesta Zeke 52:sta putosi laskutelineet alas, Lowden lensi koneen ohi kohti seuraavaa Zeroa, mutta tällä välin Honman ehti vaurioittaa Zerollaan lisää jo Yoshidan vaurioittamaa Avengeria. Heti Lowdenin takana lentävä "Taffy" Williams, Lowdenin lentueen kakkonen, ampui pahoin varioituneen Zeron alas, joten Lowden ja Williams jakoivat koneen pudotuksen. Toista Zeroaan Lowden tykitti vajaan 250 metrin päästä, Zero räjähti kolmannesta lyhyestä tykkisarjasta. Seuraavaksi Lowden pudotti Seafire lekollaan aliluutnantti Tadahiko Honmanin A6M5c:n ja Honman hyppäsi pois vaurioituneesta Zerostaan. Puolestaan "Taffy" Williams ampui Seafire F Mk.IIIc lekollaan alas neljännen Zeke 52:n, joten avaustaistelussa Seafire koneet olivat pudottaneet neljä Zeroa menettäessään yhden. Lisäksi taistelun jatkuessa Lowden ehti vaurioittaa vielä kahta Zeroa. Ilmataisteluun liittyi Hellcattien kanssa kamppailleet 302. Kokutain jäljelle jääneet A6M5c/A6M7 Zerot ja J2M3 Raidenit. Seafire:t joutuivat huomaamattaan kamppailemaan melkoista ylivoimaa vastaan, 16 kpl:tta Zeke 52:ta ja kolmea Raidenia, joten voimasuhde oli 7 brittilekoa vs 19 japanilaislekoa, alkuperäisen 8 Seafire:ä vs 12 Zeroa. Ilmataistelu muuttui kaoottiseksi, mutta lentueenjohtajansa aliluutnantti Fred Hockleyn menettänyt Seafire lähisuojalentue pääsi mukaan taistelurytmiin, vaikka sen täytyi pysytellä Avengerien lähellä. Huolimatta siitä, ettei ollut pudottanut lisäsäiliötään aliluutnantti Don Duncan tulitti kolmea Zeroa Seafire LF Mk.IIIc:llään ja vaurioitti niistä kahta erittäin pahoin, tiettävästi 252. Kokutain johtajan kapteeniluutnantti Moriyasu Hidakan ja 302. Kokutain vääpeli S. Yamadan Zekejä. Molemmat, Hidakan ja Yamadan, Zerot tuhoutuivat maahansyöksyissä kentilleen, lentäjät selviytyivät. A6M5c/A6M7 Zerojen kurimus Seafire hävittäjien käsissä sai jatkoa, kun aliluutnantti Randy Kay vaurioitti kolmatta Zeroa ampumalla sen siiven tuleen, todennäköisesti palava Zeke putosi Odakinlahteen. Kay tykitti Seafire LF Mk.IIIc lekollaan vielä yhden, tiettävästi 252. Kokutain, Zeke 52:n perän irti, koneen osat tippuivat mereen. Lopuksi Lowdenin lentueen kolmonen aliluutnantti Gerry "Spud" Murphy viimeisteli ja sinetöi brittien voiton pudottamalla Seafire LF Mk.IIIc koneellaan kaksi tiettävästi 302. Kokutain A6M5c lekoa. "Spud" Murphy osui ensimmäistä Zeroa moottoriin sytyttäen sen tuleen, jolloin laskutelineet putosivat alas ja palava A6M5c putosi Odakinlahteen. Toista Zekeä "Spud" Murphy tulitti ohjaamoon ja moottoriin, Zero syttyi palamaan, kääntyi selälleen ja putosi myös Odakinlahteen. Kiivaassa kaartoilmataistelussa Seafire koneet olivat ampuneet alas seitsemän A6M5c Zeke 52:sta, vaurioittaneet useita, joista useat olivat todennäköisesti pudonneet alas ja menettäneet ainoastaan yhden Seafire koneen. Kaiken lisäksi kaikki kuusi Avengeria onnistuivat pudottammaan pomminsa kemikaalitehtaaseen. Yhdysvaltojen 3. Laivaston komentajan amiraali William Halseyn antaessa kuuluisan käskynsä ilmaiskujen peruuttamisesta, vihollisuuksien lopettamisesta sekä tukialusosastojen laivoja "nuuskivien" koneiden ampumisesta ystävällisesti alas noin klo 06:35, brittien Seafire and Avenger lekot olivat jo matkalla takaisin tukialukselle ja törmäsivät toisen hyökkäysaallon etujoukkoon 12 kpl:een Yorktown:n Lentotukialusrykmentti 88:n Hävittäjäpommittajalaivue 88:n (VBF-88) Vought FG-1D Corsair hävittäjään. Samalla Halseyn käskyn kuultuaan Corsairit pudottivat pomminsa mereen ja lensivät myös takaisin tukialukselleen. Brittilaivaston luona ainoa vaurioitunut Avenger laskeutui hävittäjäaluksen viereen mereen ja sen miehistö pelastettiin. Seafire koneet voittivat ylivoimaisesti Toisen Maailmansodan viimeisen kaartoilmataistelun - dogfightin - Zeroja vastaan. Katkeran maun Seafire lentäjien muuten niin makealle voitolle jätti myöhemmin heti sodan päättymisen jälkeen tullut tieto ainoan ilmataistelussa alasammutun Seafire lentäjän, aliluutnantti Fred "Freddie" Hockleyn, teloituksesta japanilaisten toimesta yhdeksän tuntia Japanin keisari Hirohiton virallisesti julistaman aselevon jälkeen, Hockleystä tuli viimeinen WWII:ssa kaatunut Iso-Britannian laivaston jäsen. Hong Kongin sotarikosoikeudenkäynnissä touko-kesäkuussa 1947 tuomittiin eversti Tamura Teiichi (426. Jv-rykmentin komentaja) ja majuri Hirano Nobuo (147. Jv-divisioonan esikuntapäällikkö) kuolemaan hirttämällä ja kapteeni Fujino Masazo (426. Jv-rykmentin komentajan adjutantti) 15 vuoden vankeuteen Iso-Britannian laivaston vapaaehtoisen reservin aliluutnantti Fred Hockleyn anteeksiantamattoman brutaalin murhan takia. Masazo säästyi kuolemantuomiolta, koska hän kertoi oikeudelle tapahtumista rehellisesti ja oli vain totellut esimiestensä käskyjä. Teiichi ja Nobuo hirtettiin 16.9.1947.

USA:n presidentti Harry S. Truman ilmoittaa offensiivisten iskujen keskeyttämisestä klo 08:30. USA:n asevoimat käskytetään valmiustilaan 3 noin klo 09:45, tämä tarkoittaa käytännössä sodan loppumista. Puolestaan Tyynen valtameren laivastojen ylipäällikkö amiraali Chester W. Nimitz käski klo 11:20 peruuttamaan kaikki hyökkäykset; lopettamaan vihollisuudet Japania vastaan ja sen kunniaksi jakaa drinkkejä laivojen miehistöille. Aselevon oli määrä astua voimaan klo 12:00, 15.8.1945, tuona hetkenä keisari Hirohito piti radiossa antautumispuheen Japanin kansalle. Klo 13:00 Yhdysvaltojen 3. Laivaston komentaja amiraali William Halsey pitää voitonpuheensä 3. Laivastolle lippulaivaltaan USS Missourilta. Vihollisuuksien lopettamisesta ja aselevosta huolimatta pieniä yhteenottoja tapahtui yhä. Hancock:n (CV-19) Merilentorykmentti 6:n Hävittäjäpommittajalaivue 6:n (VBF-6) aliluutnantti Robert S. Farnsworth pudotti F4U-4 Corsairillaan puolustus/lähipartiointilennolla (Defence Combat AIr Patrol aka DCAP) Kamikazena toimineen Japanin laivaston Nakajima B5N2 (Kate) torpedopommikoneen n. klo 11:22 Tukialusosaston 38.5 yllä, osia "Katesta" putosi HMNZS Gambian päälle. Puolestaan n. klo 13:00 Belleau Wood:n (CVL-24) Merilentorykmentti 31:n (Light Carrier Air Group 31 eli CVLG-31) Hävittäjälaivue 31:n (VF-31) aliluutnantti Clarence Moore ampui F6F-5 Hellcatillaan alas Japanin laivaston Yokosuka D4Y3 Suisei (Judy) koneen. Lentotukialus Essex:n (CV-9) Merilentorykmentti 83:n Hävittäjäpommittajalaivue 83:n (VBF-83) puolustus/lähipartiointilennolla ollut luutnantti Thomas H. Reidy pudotti Vought F4U-1D Corsair hävittäjällään Japanin laivaston Nakajima C6N1 Saiun (Myrt) tiedustelukoneen. Koska pudotus tapahtui noin klo 13:12, lienee kyseessä ollut WWII:n viimeinen virallisesti vahvistettu ilmavoitto. Ilmeisesti VBF-6:n Corsairin pudottama "Kate", VF-31:n Hellcatin pudottama "Judy" ja VBF-83:n Corsairin pudottama "Myrt" olivat kaikki Yokosuka Kokutaista. Vara-amiraali Matome Ugaki johti viimeistä virallista Japanin Kamikaze-iskua Okinawalla olevaa USA:n laivastoa vastaan noin klo 16:00 Japanin laivaston yhdellätoista Yokosuka D4Y3 Suisei (Judy) koneella 701 Kokutaista. Kolme "Judyistä" joutui palaamaan tukikohtaan viallisten moottoreiden takia ja kahdeksan D4Y3 Suisei konetta jatkoi hyökkäystä laivojen kimppuun. Hyvin todennäköisesti koneet syöksyivät mereen polttoaineen loppuessa. Japanilaisten mukaan he hävisivät sodan amerikkalaisten "tetsu no ame:lle", terässateelle, (tarkoitetaan yleensä Tukilaivaryhmien lentokoneiden ja laivojen sekä USAAF:n B-29 pommikoneiden aiheuttamaa tuhoa), "kuroi ame:lle", mustalle sateelle, (tarkoitetaan yleensä atomipommien aiheuttamaa tuhoa; kuroi ame = erittäin myrkyllinen radioaktiivinen pölylaskeuma, joka laskeutuu ydinräjähdyksen jälkeen) ja sukellusveneille. Amiraali Halseyn mukaan amerikkalaiset voittivat sodan sukellusveneiden, tutkan, lentokoneiden ja raivaustraktoreiden avulla.

Loppusanat Seafire hävittäjästä

Erityisesti Seafire F Mk.IIIc ja Seafire LF Mk.IIIc koneet olivat aivan kuin räätälöityjä japanilaisten Kamikaze hyökkäyksiä vastaan. Seafire Mk.IIIc:den alakorkeuksien suorituskyky, nopeus ja kiihtyvyys, tekivät niistä parhaita ensilinjan torjuntahävittäjiä japanilaisten meren pintaa pitkin hipovia hyökkäyksiä vastaan. Seafire LF Mk.IIIc oli suorituskyvyltään varsinainen "tykki", sillä se oli ala- ja keskikorkeuksilla noin 30 - 40km/h nopeampi ja merkittävästi parempi nousemaan kuin Grumman F6F-5 Hellcat tai Vought F4U-1D Corsair. Seafire LF Mk.IIIc olikin ala- ja keskikorkeuksilla suorituskyvyltään selkeästi paras liittoutuneiden tukialushävittäjä Vought F4U-4 Corsair tukialushävittäjän saapumiseen saakka. Seafire F Mk.IIIc:n ja LF Mk.IIIc:n on esitetty olevan ainoita liittoutuneiden hävittäjiä, jotka kykenivät nousemaan Mitsubishi A6M5c Zero-sen (nousunopeus 17,0m/s) aka Zeke 52 hävittäjää nopeammin. Supermarine Seafire F Mk.XVc, Vought F4U-4 Corsair ja Grumman F8F-1 Bearcat kykenivät myös nousemaan A6M5c Zero hävittäjää nopeammin. Vought F4U-1D Corsair nousi yhtä nopeasti kuin Zeke 52 reiluun 3000 metriin asti ja otti sitten pesäeron Zeke 52:een, nousten lopulta nopeammin. A6M5c:n nousukulma oli luonnollisesti jyrkempi kuin liittoutuneiden koneiden. Brittien Seafire F Mk.XVc ja amerikkalaisten F8F-1 Bearcat koneita ehdittiin toimittaa ko. maiden merilentolaivueille ennen sodan loppumista, jopa jo toukokuussa 1945, mutta kumpikaan konetyyppi, Seafire F Mk.XVc tai F8F-1 Bearcat, eivät ehtineet nähdä taistelutoimintaa WWII:ssa (ehtivät kyllä nähdä muuta operatiivista toimintaa). Vaikkakin Mitsubishi A6M5c Zero-sen, Zeke 52, jäi joidenkin liittoutuneiden tukialushävittäjäkoneiden jalkoihin sekä huippunopeudessa että nousunopeudessa vuonna 1945, se kykeni yhä nousemaan nopeammin kuin useimmat liittoutuneiden lekot ja joka tapauksessa jyrkimmin kuin yksikään liittoutuneiden koneista. Lisäksi Mitsubishi A6M5c Zero-sen pystyi kaartamaan kaikilla korkeuksilla tiukemmin kuin yksikään liittoutuneiden kone. Liittoutuneiden tukialushävittäjälentäjillä oli kaksi nyrkkisääntöä taisteluun Zekejä vastaan: Sääntö 1. Älä koskaan ryhdy kaartotaisteluun Zeron kanssa pienellä nopeudella. Sääntö 2. Ensimmäisen säännön rikkomisesta seuraa rangaistuksena kuolema. Näin ollen A6M5c ja A6M7 Zeket pysyivät yhä pelottavina vastustajina liittoutuneiden koneille sodan loppuun saakka.

Seafire LF Mk.IIIc:n on väitetty myös olevan nopein ja jyrkimmin nouseva liittoutuneiden tukialushävittäjä vuonna 1945. Vought F4U-4 Corsair oli nopeimmin nouseva liittoutuneiden tukialushävittäjä (24,8m/s), hopeasijan nousunopeudessa otti Seafire F Mk.XVc (24,1m/s), kolmanneksi nopeimmin nousi Grumman F8F-1 Bearcat (22,7m/s), Seafire LF Mk.IIIc (21,9m/s) sai vasta nelossijan ja viidenneksi sijoittui Seafire F Mk.IIIc (19,6m/s). Kaikki em. Seafire koneet nousivat selkeästi jyrkemmässä kulmassa kuin amerikkalaiskoneet; jyrkimmin nousi luonnollisesti Seafire F Mk.XVc. Liittoutuneiden tukialushävittäjät Tyynenmeren taistelukentällä vuonna 1945 olivat Vought F4U-1D Corsair, Goodyear FG-1D Corsair (brittien tyyppimerkinnöillä Corsair II ja IV), Grumman F6F-5 Hellcat (briteillä oli käytössä F6F-3 Hellcat ja F6F-5 Hellcat lekot tyyppimerkinnöillä Hellcat I ja II), Grumman FM-2 Wildcat (brittien tyyppimerkinnällä Wildcat VI), Fairey Firefly F Mk.I, Seafire LF Mk.IIIc ja Seafire F Mk.IIIc koneita. Vought F4U-4 Corsair tuli taistelukäyttöön vasta kesäkuussa 1945 ja Seafire F Mk.XVc ja F8F-1 Bearcat lekot eivät ilmataisteluita nähneetkään. Seafire LF Mk.IIIc oli kyllä nopein ja jyrkin nousija liittoutuneiden tukialuskoneista; F4U-4 koneen tuloon asti. Seafire lekojen mainiot C-siivet lienevät omalta osaltaan vaikuttaneet merkittävästi suureen nousunopeuteen yhdessä ala- ja keskikorkeuksille viritettyjen Merlin moottorien kanssa. 880. Merilentolaivueen komentajan, hävittäjä-ässä, R.M. "Mike" Crosleyn mukaan Seafire lentäjät pitivät Seafire F Mk.IIIc ja LF Mk.IIIc koneita parhaina tukialushävittäjinä puolustamaan lentotukialuksia japanilaisten lekojen ala- ja keskikorkeuksien hyökkäyksiltä, etenkin Kamikaze-hyökkäyksiltä. Seafire koneissa Reginald Mitchellin upean kaunis luomus Supermarine Spitfire oli palannut takaisin syntysijoilleen meren ääreen - Schneider-palkinnon voittajan Supermarine S.6B:n luo.

Seafire referenssikuvia: www.pienoismallit.net/galleria/referenssi_11802/

Linkki "Triple Trouble", Special Hobby Supermarine Seafire F.Mk.IIc & LF.Mk.IIc, Supermarine Seafire F.Mk.IIIc & LF.Mk.IIIc ja Supermarine Seafire F.Mk.XVc rakennussarjat + historia; osaan II: www.pienoismallit.net/kirjoitukset/arvostelu_615/

Pahoittelen mahdollisia virheitä jo etukäteen. Toivottavasti Seafire rakennussarjojen arvosteluista ja Seafire koneiden historiasta on jotain iloa ja apua lukijoille. Parhain terveisin, AJ

Kommentit

AJ 6.10.2013 15:13 Vastaa lainauksella

Lähteet ja referenssit "Triple Trouble", Special Hobby Supermarine Seafire F.Mk.IIc & LF.Mk.IIc, Supermarine Seafire F.Mk.IIIc & LF.Mk.IIIc ja Supermarine Seafire F.Mk.XVc rakennussarjat + historia; osiin I ja II:

Lainaus:

Lähde- ja referenssikirjoja (ei ranking järjestyksessä):

Ambrose, Hugh. The Pacific Tyynenmeren taistelutoverit. Otavan Kirjapaino Oy, 2010.

Angelucci, Enzo. The Rand McNally Encyclopedia of Military Aircraft 1914 to the Present. Crescent Books, 1990.

Apps, Michael. Send Her Victorious. William Kimber,1971.

Axell, Albert; Kase, Hideaki. Kamikaze Japanin itsemurhalentäjät. Werner Söderström Oy, 2005.

Ballantine, Duncan S. US Naval Logistics in the Second World War. Naval War College Press, 1998.

Barnett, Correlli. Engage the Enemy More Closely: The Royal Navy in the Second World War. W. W. Norton & Co., 1991.

Bodie, Warren M.; Boyd, Bob. World War II Pacific War Eagles: China/Pacific Air War in Original Color. Widewing Publications, 1997.

Bonney, Peter; Briggs, Bill. H.M.S. Indefatigable, Fleet Aircraft Carrier, December 1943 to March 1946 Part One. Peter Bonney, 2000.

Bonney, Peter; Briggs, Bill. H.M.S. Indefatigable, Fleet Aircraft Carrier, December 1943 to March 1946 Part Two. Peter Bonney, 2000.

Bradley,James. Flyboys: A True Story of Courage. Little, Brown and Company, 2003.

Brown, David. Seafire: The Spitfire that went to sea. Greenhill Books, 1989.

Brown, David. The British Pacific and East Indies Fleets - "The Forgotten Fleets' 50th Anniversary". Brodie Publishing, 1995.

Brown, Eric. Duels in the Sky: World War II Naval Aircraft in Combat. Airlife Publications, 1988.

Brown, Eric. Testing for Combat: Testing Experimental and Prototype Aircraft, 1930-45. Airlife Publications, 1994.

Brown, Eric. Wings of the Navy: Flying Carrier Aircraft of the World War Two. Jane's, 1980.

Brown, Eric. Wings on my Sleeve. Airlife Publications, 1968.

Caidin, Martin. The Zero Fighter. Ballantine Books, 1971.

Carter, Worral R. Beans, Bullets and Black Oil. The Story of Fleet Logistics Afloat in the Pacific During World War II. Government Printing Office, 1953.

Chant, Chris. II maailmansodan lentokoneet. Karisto Oy, 2008.

Costello, John. The Pacific War: 1941-1945. Rawson, Wade, 1981.

Crosley, Robert M. They Gave Me a Seafire. Airlife Publications, 2001.

Darling, Kev. Supermarine Seafire. Crowood Press, 2008.

Dean, Francis H. America's Hundred Thousand: U.S. Production Fighters of World War II. Schiffer Publishing, 2000.

Donald, David. American Warplanes of World War II. Grange Books, 2000.

Ethell, Jeffrey L.; et al. Great Book of World War II Airplanes. Bonanza Books, 1984.

Francillon, Rene J. Japanese Aircraft of the Pacific War. Naval Institute Press, 1987.

Goralski, Robert; Freeburg, Russell W. Oil and War. How the Deadly Struggle for Fuel in WWII Meant Victory or Defeat. William Morrow and Company, Inc., 1987.

Gray, Edwyn. Operation Pacific: The Royal Navy's War Against Japan, 1941-1945. Leo Cooper, 1990.

Green, William. War Planes of the Second World War, Fighters, Volume Four. Doubleday 1964.

Halsey, William F; Bryan III, J. Admiral Halsey's Story. Whittlesey House, 1947.

Hata, Ikuhiko; Izawa, Yasuho. Japanese Naval Aces and Fighter Units in World War II. Naval Institute Press, 1989.

Hobbs, David. Aviation in the Royal Navy: A Short History of the Fleet Air Arm. Maritime Books, 2004.

Hobbs, David. The British Pacific Fleet: The Royal Navy's Most Powerful Strike Force. Seaforth Publishing, 2011.

Humphreys, Robert; Franks, Richard A. The Supermarine Spitfire A Comprehensive Guide for the Modeller Part 1: Merlin Powered. SAM Publications, 2000.

Humphreys, Robert; Franks, Richard A. The Supermarine Spitfire A Comprehensive Guide for the Modeller Part 2: Griffon Powered. SAM Publications, 2001.

Iwamoto, Tetsuzo. Zero-sen Gekitsui-Oh (Zero Fighter Ace). Kyo-no-wadai-sha,1973.

Kane, Thomas M. Military Logistics and Strategic Performance. Frank Cass, 2001.

King, Dan. The Last Zero Fighter: Firsthand Accounts from WWII Japanese Naval Pilots. CreateSpace Independent Publishing Platform, 2012.

Lamont-Brown, Raymond. Kamikaze Japan's Suicide Samurai. Cassell & Co, 2000.

Marshall, Jonathan. To Have and Have Not. Southeast Asian Raw Materials and the Origins of the Pacific War. University of California Press, 1995.

Mikesh, Robert C. Broken Wings of the Samurai: The Destruction of the Japanese Airforce. Naval Institute Press, 1993.

Mikesh, Robert C. Zero: Combat and Development History of Japan's Legendary Mitsubishi A6M Zero Fighter. Motorbooks International, 1994.

Morgan, Eric B; Shacklady, Edward. Spitfire: The History. Stamford: Key Books Ltd, 2000.

Nijboer, Donald. Seafire vs A6M Zero: Pacific Theatre. Osprey Publishing, 2009.

Odaka, Noritsura. Seishun Zerosen Tai (Young Zero Fighters). Kohjin-sha, 1985.

Price, Alfred. Late Marque Spitfire Aces 1942 - 1945. Oxford, UK: Osprey Publishing, 1995.

Price, Alfred. Spitfire Legendaarinen hävittäjäkone. Koala-Kustannus, 2011.

Price, Alfred. Spitfire at War. Ian Allen Ltd, 1974.

Reynolds, Clark G. The Fast Carriers: The Forging of an Air Navy. Naval Institute Press, 1968.

Roskill, Stephen W. The Navy at War 1939-1945. Collins, 1960.

Roskill, Stephen W. The War at Sea 1939-1945 Vol.I The Defensive. His/Her Majesty's Stationery Office (HMSO), 1954.

Roskill, Stephen W. The War at Sea 1939-1945 Vol.II The Period of Balance. His/Her Majesty's Stationery Office (HMSO), 1956.

Roskill, Stephen W. The War at Sea 1939-1945 Vol.III The Offensive Part 1. His/Her Majesty's Stationery Office (HMSO), 1960.

Roskill, Stephen W. The War at Sea 1939-1945 Vol.III The Offensive Part 2. His/Her Majesty's Stationery Office (HMSO), 1961.

Sakai, Saburo; Caidin, Martin; Saito, Fred. Samurai! New York, Dutton, 1957.

Sakaida, Henry. Imperial Japanese Navy Aces 1937-45. Osprey Publishing, 1998.

Sakaida, Henry. Pacific Air Combat WW II: Voices from the Past. Specialty Pr Pub & Wholesalers, 1993.

Sakaida, Henry. Winged Samurai - Saburo Sakai and the Zero Fighter Pilots. Champlin Fighter Museum, 1985.

Smallwood, Hugh. Spitfire in Blue. London: Osprey Aerospace, 1996.

Smith, Peter C. Task Force 57: The British Pacific Fleet, 1944-45. Crecy Publishing, 2001.

Spector, Ronald H. Eagle Against the Sun: The American War With Japan. Viking, 1985.

Sturtivant, Ray; Ballance, Theo. Squadrons of the Fleet Air Arm. Air Britain Historians Ltd, 1994.

Sturtivant, Ray; Burrow, Mick. Fleet Air Arm Aircraft, 1939 to 1945. Air Britain Historians Ltd, 1995.

Styling, Mark. Corsair Aces of World War 2. Osprey Publishing, 2009.

Swanborough, Gordon; Bowers, Peter M. United States Military Aircraft since 1909. Smithsonian Institution Press, 1989.

Swanston, Alexander. Historian suurimmat ilmataistelut: ilmasodankäynti kautta aikojen. Minerva Kustannus, 2010.

Thomas, Andrew. Royal Navy Aces of World War 2. Osprey Publishing, 2007.

Tillman, Barrett. Corsair: The F4U in World War II and Korea Naval Institute Press, 1979.

Tillman, Barrett. Hellcat Aces of World War 2. Osprey Publishing, 1996.

Van Deurs, George. Wings for the Fleet. Naval Institute Press, 1966.

Vian, Philip. Action This Day: A War Memoir. Fredrick Muller, 1960.

Wagner, Ray. American Combat Planes. Doubleday, 1982.

Watanabe, Yoji. Heavy Clouds. Bungei Shunju.1982

Waters, S.D. The Royal New Zealand Navy. War History Branch, Department of Internal Affairs, 1956.

Winslow, Walter G. The Fleet the Gods Forgot: The United States Asiatic Fleet in World War II. Naval Institute Press, 1982.

Winton, John. Find, Fix and Strike! The Fleet Air Arm at War 1939-1945. Batsford, 1980.

Winton, John. The Forgotten Fleet: The Story of the British Pacific Fleet, 1944-45. M. Joseph, 1970.

Worth, Roland H. Jr. No Choice But War. The United States Embargo Against Japan and the Eruption of War in the Pacific. Mcfarland & Co Inc., 1995.

Wragg, David. The Fleet Air Arm Handbook 1939-1945. Sutton Publishing, 2003.

Parhain terveisin, AJ

AJ 6.10.2013 15:19 Vastaa lainauksella

Lainaus:

Muita lähde- ja referenssidokumentteja (ei ranking järjestyksessä):

Abe, Saburo; et al. ZeroSen, Kaku Tatakaeri! (We are Zero fighter pilots, these were our fights!). SeishunNesco-sha, 2004.

Innovation in Carrier Aviation. Naval War College Center for Naval Warfare Studies, 2011.

Jones, Benjamin. Ashore, afloat and airborne: The Logistics of British Naval Airpower 1918 - 1945. Department of War Studies, King's College, 2007.

Lindley, John M. Wings Over the Ocean Parts 1 - 17. A History of Sea-Air Aviation. Naval Aviation News, 1977 - 1978.

MacDonald, Scot. Evolution of Aircraft Carriers Parts 1 - 14. Naval Aviation News, 1962 - 1964.

Report of Joint Fighter Conference: NAS Patuxent River, MD. Report 16-23 October 1944, Facsimile Documents. Schiffer Publishing, 2004

The Office of Statistical Control, Headquarters. The USAAF Statistical Digest World War II. Army Air Forces, 1946.

The USAAF, The USN & The RAE, The RN flight, performance and comparison test documents 1940-46 (useita eri dokumentteja, taulukoita yms…).

The Office of the Chief of Naval Operations. US Naval Aviation in the Pacific. US Navy, 1947.

US Pacific Fleet Air Force, Pacific Fleet. Third Fleet War Diary 1.8. - 31.8.1945. US Pacific Fleet, 1945.

US Strategic Bombing Survey. Pacific War. Oil and Chemical Division. Oil in Japan's War. Government Printing Office, 1946.

Seafire rakennussarjojen arvosteluita netissä (ei ranking järjestyksessä):

www.aeroscale.co.uk…modload&name=Reviews&file=index&req=showcontent&id=5463
Supermarine Seafire Mk.II

www.aeroscale.co.uk…modload&name=Reviews&file=index&req=showcontent&id=3886
Supermarine Seafire LF Mk.III

modelingmadness.com/review/allies/gb/reyseafire.htm
Special Hobby 1/48 Seafire II-III

www.aeroscale.co.uk…modload&name=Reviews&file=index&req=showcontent&id=7726
www.drewemanton.com/models/drewe/seafirexv/seafirexv.html
www.drewemanton.com/models/drewe/seafirexv/seafirexvdone.html
Seafire Mk.XV

Lähde- ja referenssisivuja netissä (ei ranking järjestyksessä):

www.fleetairarm.com

www.faaa.org.uk

www.royalnavy.mod.uk/The-Fleet/Aircraft

www.fleetairarmarchive.net/History/Index.htm

www.fleetairarmoa.org

www.aircrewman.org.uk

www.navy-net.co.uk

www.iiss.org

www.nationalarchives.gov.uk

en.wikipedia.org/wiki/Supermarine_Seafire

en.wikipedia.org/wiki/Fleet_Requirements_and_Aircraft_Direction_Unit

en.wikipedia.org/wiki/Fleet_Air_Arm

en.wikipedia.org/wiki/List_of_aircraft_of_the_Fleet_Air_Arm

en.wikipedia.org/wiki/List_of_Fleet_Air_Arm_aircraft_squadrons

en.wikipedia.org/wiki/British_Pacific_Fleet

spitfiresite.com

www.aeroflight.co.uk

www.history.army.mil

Videoita netissä (ei ranking järjestyksessä):

www.youtube.com/watch?v=TneYPcyGbbY
"The Seafire"

www.youtube.com/watch?v=4JP1sUTLrqU&list=TLYQ8gPwqAhdUbclTb5VVO1bhjiTg-mWKa
British Carriers Attack Sumatra (1945)

www.youtube.com/watch?v=TAeDbx7V8uM
Gun Camera - School of Air Combat, Fleet Air Arm, Royal Navy. 1944

www.youtube.com/watch?v=PmYARqJBPm4
British WW2 Aircraft Carriers in Indian Ocean

www.youtube.com/watch?v=3Vzz_QUl-7Y
Japanese KAMIKAZE PART 1 of 4 In color

www.youtube.com/watch?v=SRRjG9V4t1k
Japanese KAMIKAZE PART 2 of 4 In color

www.youtube.com/watch?v=yxss-MGLDPk
Japanese KAMIKAZE PART 3 of 4 in color

www.youtube.com/watch?v=P6ClLyVHF6g
Japanese KAMIKAZE PART 4 of 4 In color

www.youtube.com/watch?v=v-Kia79GyWU
1945 Kamikaze Hitting Carriers!!!

www.youtube.com/watch?v=BbwKIhQUOP0
Kamikaze pilots (WWII)

www.youtube.com/watch?v=5qhznCrg5eQ&list=PLBxqx6Ifjh02kiea5vhAojoIaWwcOREDR
Suicide Bomber Pilots, Footage from WW2, 1945 [HD]

www.youtube.com/watch?v=CzLejhFCHm4&list=PLBxqx6Ifjh02kiea5vhAojoIaWwcOREDR
The body is nothing, The soul is everything "Kamikaze´s"

www.youtube.com/watch?v=aQlcxo3gOJ0&list=PLBxqx6Ifjh02kiea5vhAojoIaWwcOREDR
特攻へのレクイエム Requiem for kamikaze.

www.youtube.com/watch?v=thrNeZdYysc&list=PLBxqx6Ifjh02kiea5vhAojoIaWwcOREDR
Japanese Suicide Pilots Strike U.S. Carriers (1945)

www.youtube.com/watch?v=G4NB3dl_roQ
Hiroshima & Nagasaki: 長崎県 Atomic Bombing of Japan 広島　原爆

www.youtube.com/watch?v=t19kvUiHvAE
Hiroshima Atomic Bomb, 1945 - A Day That Shook The World [HD]

www.youtube.com/watch?v=vcnH_kF1zXc&feature=player_embedded
Japanese Sign Final Surrender 日本の降伏

www.youtube.com/watch?v=v5MMVd5XOK8
Japanese Surrender in Color (1945)

Seafire referenssikuvia: www.pienoismallit.net/galleria/referenssi_11802/

Linkki "Triple Trouble", Special Hobby Supermarine Seafire F.Mk.IIc & LF.Mk.IIc, Supermarine Seafire F.Mk.IIIc & LF.Mk.IIIc ja Supermarine Seafire F.Mk.XVc rakennussarjat + historia; osaan I: www.pienoismallit.net/kirjoitukset/arvostelu_615/

Parhain terveisin, AJ

Tero Tyni 16.4.2014 21:55 Vastaa lainauksella

Kiitos hyvästä artikkelista!

AJ 17.4.2014 09:28 Vastaa lainauksella

Moi Tero, Ole hyvä. Kiitokset kannustuksesta.

Onhan tuossa stoorissa kiteytetty ja tiivistetty pähkinäkuoreen noin 25 - 30 vuoden tavaamiset asian tiimoilta eli siinä mielessä stoori on hyvinkin typistetty ja pintaraapaisu; mutta uskoisin keskeisten tapahtumien ja laajan viitekehyksen, jotka oleellisesti liittyvät Seafire konetyyppeihin WWII:ssa käyvän ilmi. Tiivistämisen takia laiton tekstiäni lainauksien sisälle samoin kuin lähdelistat ja linkitykset. Muuten mistään yksittäisistä opuksista tai lähdemateriaaleista ei löydy tuota kirjoittamaani sisältöä - joutuu tavaamaan nuo lähdemateriaalit - jotta saa noin 85 - 95% todennäköisyydellä realistisen kuvan tapahtumista (erilaista tietoa/näkemystä on sen verran).

Valitettavasti trollaajat pistävät miettimään, että miksi näen vaivaa jakaa tietoa…jos trollaajat kuvittelevat tietävänsä ja osaavansa tämäkin sisällön paremmin, niin siitä vaan kirjoittelemaan ja jakamaan tietoa…

Todellakin harkitsen hyvin vakavasti, että miksi nähdä vaivaa jakaa enää yhtään mitään tietoa…

Tutustu myös näihin

11.11.2007 • Eetu TahvonenHawker Hurricane mk.I
Revellin hurrikaani joka on ollut työn…
4.9.2015 • Pasi AhopeltoMesserschmitt Bf 108B Taifun
Innsbruck 1940
9.10.2017 • Markku RinneLavotshkin LaGG-3
LG-1
16.1.2023 • Jarmo P.Lockheed P-38 Lightning F-5-LO
Port Moresby, Uusi-Guinea, 1943
23.9.2011 • Antti PentikäinenMesserschmitt Bf-108B-1 Taifun
Legion Condor