Pienoismallit.net

Neuvoa kaivataan

Arvon mallailutoverit.

Minulla on eräs hankala ongelma liittyen pienoismalleihin. Tilanne vaatii hieman taustoja. Tässä tulee.

Olin aikoinani poikamiehenä ahkerakin mallari. Vapaa-aika kului aika pitkälti erilaisten projektien kimpussa. Pääasiassa tein automalleja ja toisinaan myös rekkoja. Oli minulla muutama sotilaskalusto- ja lentokonemallikin.

Sitten eräänä perjantai-iltana pidempään oireillut Badger 150 tukkeutui lopullisesti. Ja pilasi kolme kuukautta rakentamani Corveten maalipinnan. Ruisku jäi pöydälle maalit sisässään kun suuntasin kiukuspäissäni baariin. Siellä tapasin viehättävän naisen. Päädyimme minun luo jatkoille ja hän totta kai huomasi mallini. Hän ihmetteli mallailuharrastustani, aavituksen negatiiviseen sävyyn vieläpä. Selitin hänelle pikaisesti mistä pienoismallien rakentelussa oli kyse. Selitykseni ei kuitenkaan oikein mennyt perille. En alkanut väittelemään asiasta sillä tuo upea nainen kiinniitti nyt kaiken huomioni.

Niin vain kävi että aloimme seurustelemaan, ja yhtenä iltana naiseni keskittyessä salkkareihin ajattelin katsoa onko Badgerini pelastettavissa. Mutta kun avasin ruiksunputsausaineen pullon, tyttöystäväni alkoi valittaa kovaan ääneen pistävästä hajusta. Ymmärsin yskän, enhän halunnut tieten tahtoen häntä ärsyttää, ja tuuppasin kiltisti ruiskun ja muut mallikamat kaapin perukoille. Näin rakas harrastukseni siis jäi tauolle. Sinä aikana mitä olimme seurustelleet eivät pienoismallit itse asiassa juuri edes käyneet mielessäni, rakkaus vei niin mennessään.

No, aikaa kului, ja hän muutti puolen vuoden seurustelun jälkeen luokseni. Niin kuin usein käy, naisen mukana tulee jatkuvasti lisääntyvä määrä tavaraa. Tyttöystäväni otti sopivalla hetkellä "leikkikalut" puheeksi ja vaati että luopuisin ainakin osasta jotta hänen tavaroilleen vapautuisi enemmän säilytystilaa. Yritin puhua hänelle harrastukseni puolesta, selvensin että kyse ei todellakaan ole mistään leluista, vaan antoisasta käden taitoja vaativasta ja kehittävästä harrasteesta, josta löytyy itse asiassa taiteellinenkin puoli. Selitin myös että eivät ne mallit tuolla kaapissa mihinkään vanhene, niitä voi rakennella sitä mukaa kun on aikaa, vaikka sitten eläkepäivinä. Naiselleni tämäkään selvitys ei oikein uponnut. Aloin sitten kriittisesti tutkailemaan kieltämättä mittavia mallipinojani ja totesin että kyllähän näissä aika monta sellaista on joita tuskin koskaan tulen edes aloittamaan. Sydän verta vuotaen raakkasin puolet myyntiin. Eihän siinä, sain malleistani aivan hyvän hinnan, olihan joukossa harvinaisuuksiakin. Toki ne vuosien varrella haalitut todelliset kultakimpaleet pidin itselläni. Tyttöystäväni oli ilmeisen tyytyväinen ratkaisuun, suhteemme kukoisti ja menimme kihloihinkin.

Kävi kuitenkin niin että kerrostalokaksioni alkoi käymään pieneksi. Ja koska olimme jo pikku hiljaa alkaneet puhumaan häistä ja jopa perheenlisäyksestä, päätimme muuttaa isompaan asuntoon. Löysimme aivan ihastuttavan rivitalonpäädyn, kohtuulliseen hintaankin vielä.

Kun muuton aika lähestyi kihlattuni sanoi minulle: "Kuulehan rakkaani. Noista sinun muovileluistasi. En halua painostaa sinua mihinkään vastenmieliseen ratkaisuun, mutta tämän reilun kahden vuoden aikana mitä olemme olleet yhdessä et ole muuta kuin silloin tällöin vilkaissut niitä. Käytännössä siis vain säilönyt niitä kaapeissa. Minusta on aivan turhaa tuoda niitä kaapintäytteeksi uuteen asuntoomme. Eikö sinustakin ole jo aika tunnustaa tuon harrastuksen tulleen tiensä päähän? Olen varma että saat niistä hyvän hinnan kun myyt ne. Ja teet varmasti monta harrastajaa tyytyväiseksi luopumalla niistä. Maailmassa on monta muuta aivan yhtä hyvää, ellei parempaakin harrastusta. Mehän voisimme vaikka yhdessä alkaa harrastamaan jotain kivaa! Mutta kuten sanoin, en halua painostaa sinua. Olen varma että päädyt oikeaan ratkaisuun kun laitat asiat tärkeysjärjestykseen. Jätän sinut nyt hetkeksi malliesi kanssa kahden niin saat rauhassa pohtia asioita."

Hän siis hyvin hienovaraisesti vihjasi että malleista on luovuttava mikäli halusin muuttaa hänen kanssaan uuteen asuntoomme.

Tuleva vaimoni oli kyllä oikeassa siinä että pienoismalliharrastukseni oli kuivunut kasaan. Huomasin ettei minulla ollut aikoihin ollut edes häivähdystä siittä polttavasta halusta rakentaa malleja kuin aiemmin. Vaikka kaikista näistä malleista luopuminen tulee olemaan todella raskasta, joukossa kun on useita todellisia helmiä, tiesin että nyt on ratkaisun paikka. Saavuttaakseen jotain, jostain on myös luovuttava.

Kysynkin nyt neuvoanne tähän asiaan liittyen. Eli kannattaako minun yrittää elvyttää tuota tukkeutunutta Badgeriani vai ostanko suosiolla uuden ruiskun?
Ja ennen kuin alatte suuremmin kommentoimaan, huomioikaa päivämäärä :)
No… Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos ei vaimokkeelle kelpaa mallari-aviomies, pakko sinun on luopua jostain… Eli nainen vaihtoon! :D Muovimallailu on sen verran seksikäs harrastus, että "viekkuun tulijoita" on todellisuudessa jonoksi saakka. ;) Hyvää päivämäärän edellyttämää toivotusta sinullekin!
;) loistava stoori, tajusin vasta kommentejen jälkeen mistä kyse… Ruiskuista en tiedä mitään joten…?
Päivämäärästä huolimatta tarina kuulosti niin tutulta, että tunsin sisälläni jo unohtuneeksi luulemani tyhjän, pimeän ja hyisen kylmän kauhuntunteen nostavan rumaa päätään.
Ruvetaan harrastamaan yhdessä jotain kivaa on suomeksi: minä valkkaan kivan harrastuksen josta sinäkin tykkäät tai itket ja tykkäät.. :)
Hyvää päivää vaan!
Aivan mainio! Komedia syntyy tragedian aineksista. Onhan tämä tilanne monesti tosikin.
Heivaa se akka Huitsin Nevadaan - nimittäin nainen, joka keskittyy Salkkareihin, ei voi olla täysin terve henkisesti.

Päivämäärästä huolimatta.

Sitäpaisti tästä aiheesta on JO olemassa ketju www.pienoismallit.net/keskustelut/645_mallarin-elamaa-naisen-kanssa/

Ja jos joku nyt väittää, että olen tänään heti aamusta pahalla tuulella, niin se pitää paikkansa.
Koiran voi ostaa kaupasta kasvata siitä millaisen haluat. Minua rakastat minununa, jos nalkutuksesi takia muuttuisin joksikin muuksi mitä olen, et varmaan enään rakastaisi minua, koska en enään olisi oma itseni johon rakastuit. Tulos kaksi onnetonta toinen menetti rakkaansa sinne tossun alle ja toinen vikisee onnettomana siellä tossun alla.

Puolisoa pitää rakastaa ja kunnioittaa sellaisena mikä hän on, en itsekkään halua vaimostani omaa "koiraani" vaan rakastan vaimoani kaikkine puolineen enkä minään muuna.

Tajusin tämän jo varhain ja puolisollekkin tämä on mennyt hyvin jakeluun. Olemme asuneet yhdessä jo 22vuotta.
Kyllä sen Badgerin varmaan saa vielä elvytettyä kuntoon. Kannattaa ainakin yrittää…
Ensimmäiset 10 aviovuotta nainen yrittää muuttaa miehen haluamakseen, ja sen jälkeen alkaa valittaa kuinka hän "ei enää ole se sama mies jonka kanssa meni naimisiin". ;)