Pienoismallit.net

Rakennusramppikuume

Kohtasin mielenkiintoisen ongelman, kun piti aloittaa Hanssin Jukan kasaaminen. Olin etsinyt siihen dekaaleja varmasti vuoden verran ja laatikko odotti avaamista ja ryhtymistä rakennusprojektiin. Kun vihdoin onnistuin saamaan dekaalit, kiitos kuuluu Tikkakosken suuntaan, tulikin yhtäkkiä toppi. En millään saanut aikaiseksi aloitusta. Taustalla tietenkin kiireet, mutta päällimmäisenä pelko, epäonnistumisesta ja siitä täyttäisikö lopullinen malli edes omat kriteerini.
Katselin muita vastaavia malleja ja tunsin oloni kovin pieneksi ja taitamattomaksi. Eli minua vaivaa rakennusramppikuume. Koetan nyt ryhdistäytyä ja tarttua toimeen, ja toivottavasti malli valmistuu ja saan aikaiseksi edes itseäni tyydyttävän lopputuloksen ja saan julkaistua kuvat. Tuossa se nyt on lähes 4 kuukauden odottelun jälkeen laatikko avoinna… Kylläpä vanhaa setää jännittää…
Viimeksi muokattu 5.1.2023 12:41 +
  • Viesti siirretty Artikkelit-osiosta keskustelualueelle. Tomi Filppu
Ei kallis konjakki takaa hyvää humalaa, eli reilusti vaan toimeen käsiksi, unohda ne muiden mallit, tee omasi sellaiseksi kuin osaat.
"Kun itse tekee saa sellaisen, kun sattuu tulemaan". Vanha sanonta Uudeltamaalta.
Tätä olen itselleni toitottanut vastaavassa tilanteessa :)
Minulla ollut kanssa ramppikuumetta mutta jotenkin ajauduin ajattelemaan, että loppujen lopuksi kun keskittyy vaan siihen yhteen työvaiheeseen mitä tekee ja koittaa sen tehdä rennolla asenteella hyväksi niin eiköhän siitä tule ihan ok. Sitten kun ne sitten työvaiheiden tuotokset liittää yhteen niin kokonaisuudestakin tulee ok. Sekin on auttanut, että mietin jo etukäteen seuraavan työvaiheen niin pääsee nopeammin sitten tekemään. Aikapula rajoittaa omaa tekemistä jonkun verran.
Minulla ei ramppikuumetta ole mallin aloittamisen suhteen…päinvastoin, sormet jo syyhyää että pääsisipä tuon seuraavana odottavan mallin kimppuun.

Sen sijaan ramppikuumetta saattaa olla se että välillä tuntuu että tämä meneee nyt kyllä täysin vihkoon ja tämä malli ei valmistu varmaankaan koskaan, tai ainakaan sellaisena jonka sen toivoi ja odotti olevan. Tällä hetkellä juuri sellainen. Maalauksen kanssa ongelmia, eikä sen maalaamisen suhteen sinänsä, kuin sitä edeltävä tolkuton maskeeraaminen. No, periksi ei anneta, tuli mitä tuli.
Vertaistuki on hyvä tässä tilanteessa; podin sitä itsekin aikanaan kun rakentelussa oli pitkä tauko ties mistä syystä. Avaa tänne tai vaikka facebookiin jos käytät sitä rakennusblogi ja jaa siellä kokemukset + kysymykset ja kuuntele ideat.
Tuttu tunne, itselläni tuo kynnys on joka projektin kanssa.
Ensimmäinen asia jota pitää pohtia itselleen on se, kenelle tätä itse asiassa tekee ?
Tekeekö itselleen harrastuksena vaiko jollekin tuntemattomille kriitikolle, trolleille tai muille.
Jokainen tuntee oman osaamisen rajat, internet on hyvä apuväline kun hakee tietoa ja neuvoja
mutta se on huono "opettaja" sillä se myös näyttää projekteja sellaisella tasolla johon omasta mielestä
ei koskaan kykene.
Korkeus hypyn rimaa on turha hinata heti alkuun yli maximi tasoon,
rimaa kannattaa nostaa pikku hiljaa jokaisen projetin kohdalla, sen aikana ja katsoa sitten mihin se riittää kullakin kerralla tai hetkellä.

Se mitkä tavoite vaatimukset projektilleen asettaa, tuossa jokaisen tulisi olla armollinen itselleen.

Jokaisesta omasta tekemästään projektista tulee paras sellaisena kun sen itse pystyy juuri tällä hetkellä tekemään ja toisaaltaan paras työ on kuitenkin se jonka saa valmiiksi.
Koomista on, kun projektin saa valmiiksi se kuitenkin tyydyttää aina tekijäänsä ja
kun sitä tovin katselee on se omasta mielestäänkin riittävän hyvä ellei jopa paras siihen mennessä
ja silloin sitä ihmettelee miksi se aloittaminen oli mukamas niin vaikea :-)

Jokainen työ on joka tapauksessa monien kompromissien tulos,
eikä johonkin kiveen hakatun yhden ainoan näkemyksen mukainen.

Jos jättää tekemättä se harmittaa joka tapauksessa enemmin tai myöhemmin.
Eipä ole täydellistä pienoismallia vielä eteen tullut, joten jännittäminen on turhaa, joskin varmasti todellinen tunne. Härkää sarvista vaan, ja kuten edellä on esitetty, yksi työvaihe kerrallaan ja sitkeästi loppuun asti vaan. Hyvä siitä tulee! Ja vaikkei tulisikaan, niin seuraavasta tulee parempi. Ja sitä seuraavasta…

Ja mattinykäsläisittäin ilmaistuna "elämä on ihmisen parasta mallailuaikaa".
Just niin kuin Mikko tuossa edellä sanoi. Jokainen valmistunut malli on kuitenkin pettymys, sillä ne ei todellakaan ole täydellisiä, aina niihin jää virheitä. Mutta muut eivät välttämättä näe niitä virheitä joko ollenkaan, tai niin suurina kuin mallin rakentanut. Eli nokka pystyyn, mallia valmiiksi ja sit kohti uusia pettymyksiä. Rakentaminenhan on kuitenkin se hauska osuus (vaikka muutama voimasana saattaa ateljestä silloin tällöin kuuluakin), varsinkin kun onnistuu tekemään jotain uutta. Mutta aina kun onnistuu tekemään jonkin pikkudetajin paremmin kuin ennen, on suunta oikea, eli kohti täydellisen mallin illuusiota.
Petri Huhtala kirjoitti:
Jokainen valmistunut malli on kuitenkin pettymys…
Hyvin sanottu, ei niistä juuri koskaan tule niin hyviä kuin olisi toivonut.

Ramppikuume on tuttu juttu. Vielä tutumpi on se pettymys, kun tajuaa että ei tästäkään nyt tullut se elämän kohokohta, The Malli. Ainoa lääke jonka olen löytänyt on se että tekee nyt sitten sellaisen perussuorituksen, hyllyntäytteen. Pikkuisen latistaa tunnelmaa, mutta jokainen valmistunut malli on voitto.