Pienoismallit.net

North American Mustang P-51 Mk IVa

Koska tämän rakennussarjan alkuperäinen omistaja oli toisen maailmansodan aikana palvellut Englannin kuninkaallisissa ilmavoimissa, oli selvä, että Mustang rakennettaisiin RAF:n väreihin. En halunnut mitään koreaa yksilöä, vaan pelkistetyn sotakoneen. Esikuvaa hakiessani putkahtivat esiin 249:nnen laivueen täydennyskoneet.    Nämä kymmenkunta konetta toimitettiin Englannista maalis-toukokuussa 1945. Laivueen toiminta-alueena oli tuolloin Italian ”kantapään” Apulia ja tuolloiseen Jugoslaviaan kuulunut Kroatia. Laivueen sotapäiväkirja mainitsee paikkakunniksi Canne, Prkos ja Biferno.    Elokuun 16. päivä 249. laivue lakkautettiin ja koneet toimitettiin Brindisiin romutusta varten. Esikuvaksi tuli siis F/Lt Tom Ashworthin KH682, tunnus GN-B.Linkki
Täydennyskoneet olivat mallia P-51K, tai kuten RAF niitä nimitti, ”Mark IVa”. Ulkoiset eroavuudet D-malliin rajoittuivat potkuriin ja kuomun takaosaan. Yhdysvalloissa Mustangien naamiomaalaukseen käytettiin vastaavia amerikkalaisia värisävyjä. Siten esimerkiksi amerikkalainen versio RAF:n Ocean greystä on tummempi. 249:nnen laivueen täydennyskoneet maalattiin naamioväreihin kuitenkin Englannissa.
Mitä muihin väreihin tulee, on varmuuden saaminen jonkin koneyksilön kohdalta toivotonta. North American käytti useita alihankkijoita ja pintakäsittelyn käytännöt vaihtelivat ajallisestikin. Ohjaamon sisäpinnat maalattiin joka tapauksessa vihreällä sinkkikromaatilla kaikissa koneissa toisen maailmansodan aikana. (Korean sodassa mustalla.) Muut sisäosat maalattiin aluksi krominkeltaisella. Myöhemmin sisäpuolen maalauksesta luovuttiin kokonaan tuotannon nopeuttamiseksi, mutta siihen palattiin taas, kun korroosiota alkoi esiintyä. Siiven pääsalko oli ilmeisesti koko tuotantokauden maalattu keltaisella. Laskutelinekuilut saattoivat olla maalaamattomat tai maalatut – mikä ei mitenkään korreloinut laskuteline- ja pyöräluukkujen pintakäsittelyn kanssa. Ainoassa näkemässäni mustavalkoisessa valokuvassa KH682:sta pyöränluukun sisäpinta näyttää selvästi tummemmalta kuin alapintojen Medium sea grey, joten tulkitsin, että luukut on maalattu sinkkikromaatin vihreällä. Laskutelinekuilut päätin maalata samalla sävyllä.

RAKENNUSSARJA JA SEN VIRHEET
Airfixin sarja on vuodelta 1972. Tämä sarja oli pakattu kaikkein varhaisimpaan pakkaukseen - saatoin sikäli olla onnekas, että varhemmin sarjaa valettaessa muotit olivat vielä hyvässä kunnossa. Uudempiin RAF -version paketointeihin on lisätty K-mallin kuomu ja potkuri. Rakennusohje sisältää tuon ajan tapaan vain kaikkein välttämättömimmän informaation koneen rakentamiseksi. Maalausohje ei sekään yksityiskohtiin syvenny, on siinä sentään kaksi värillistä sivua.
Asetin itselle pääperiaatteeksi sen, että kovin paljoa en sarjaa lähtisi uudelleen muokkaamaan lukuun ottamatta luonnollista kittailua ja hiontaa – sarja olkoon tässä suhteessa aikakautensa edustaja. Poikkeuksena periaatteesta päätin kuitenkin hankkia Eduardin ”placard”-sarjan, joka sisälsi lähinnä erilaisia kylttejä ohjaamoon, minimitilauksen hintarajan ylittämiseksi oli otettava vielä istuinvyöt samaan kauppaan. Tämä lähinnä uteliaisuuden vuoksi, sillä en koskaan aikaisemmin ollut etsattuja osia käyttänyt.
Pakkauksen kannessa, sekä rakennusohjeissa seikkaperäisemmin, esitetään sähkömoottorin asentamista potkuria pyörittämään. Tämänkaltainen lelumaisuus oli rakennussarjoissa 1970-luvulla tyypillistä. Samaan pyrkivät sarjan lukuisat liikkuvat osat sekä avattavat luukut ja paneelit.
Kovin seikkaperäisesti en sarjan mittoja ruvennut tarkastamaan, totesinpa vain päämittojen pitävän hyvin paikkansa. Päälaskutelineen renkaat olivat ehkä hiukan pienet. Mutta vaihtelevathan ne renkaiden nimellismitat valmistajasta riippuenkin.
Havaituista muotovirheistä mainittakoon:
- Nokan yläpuolen moottoripellitysten liian vähäinen kaarevuus. Näiden sovite on myös huono.
- Jäähdyttimien ilmanottoaukon yläkulmien pyöristykset liian pienet ja lisäksi ilmanottoaukon suu on tukittu väärin sijoitetulla öljynlauhduttimen kennostolla.
- Sivuvakaimen ja -peräsimen välillä porras, samantyyppistä vikaa myös korkeusperäsimissä.
- Detaljointi yleensä karkeaa: niitinkannat isoja ja panelirajat syviä. Silloin, kun tämä sarja tehtiin, oli ruiskumaalaus harvinaista: detaljit pehmenevät aina hieman sivellinmaalauksessa.
On sarjassa hyvääkin. Moottori on yksityiskohtainen eikä ohjaamokaan ole hullumpi ja lisäksi siirtokuva-arkki on runsas.

RAKENTAMINEN
Hamilton Standardin tuulimyllyä muistuttava potkurin huiska on minusta aika ruma. Aikani tutkittuani Airfixin potkuria, tulin siihen tulokseen, että siitä saisi tehtyä Aeroproducts -potkurin, ainoastaan leveydestä jäisi ehkä hiukan uupumaan. Paljaalla silmällä tuskin huomaisi mitään. Puolisentoista päivää siihen meni viilaillessa, kaapiessa ja hioessa. Netin syövereistä etsin vielä Aeroproducts -yhtiön logon lapojen siirtokuviin.
Merlin 61 -moottori on varsin yksityiskohtainen, mutta paria öljyputkea ja hydrauliikkaletkua en malttanut olla lisäämättä. Lisäsin myös valmistajan kyltin. Maalauksella korostin yksityiskohtia: tästä syystä moottorin perusväriksi tuli tummanharmaa mustan sijaan, ainahan se käytössä sen verran pölyyntyy. Maalipesut ja kuivaharjaus viimeistelivät kokonaisuuden. Ajatuksena oli jättää moottoripellit toiselta puolen irtonaisiksi. Pakoputkien seinämät ohensin.
Laskusiivekkeet oli valettu kiinteiksi, neutraaliin lentoasentoon. Jos koneen rakentaa laskuteline alhaalla, tämä on luonnotonta. Käytännössä maassa seisovan Mustangin pyörien luukut ja laskusiivekkeet laskeutuvat aina ala-asentoon hydrauliikan paineen laskiessa. Ei muuta kuin sahaamaan. Siipien jättöreunat ja vastaavasti laskusiivekkeiden etureunat oli rakennettava uusiksi polystyreenilevyistä ja kitistä.
Uudelleen oli rakennettava myös toinen laskutelineluukku, joka oli jossain vaiheessa hävinnyt. Tästä teinkin paremmin alkuperäisen näköisen, varsinkin paksuudeltaan. Muiden luukkujen osalta tyydyin luomaan syvyyttä varjostuksin. Alkuperäinen luukku löytyi tietysti myöhemmin laatikon sauman välistä!
Laskutelinekuilujen rakentamisen aloitin tekemällä millisestä muovilevystä pääsalon, johon mitoitin kymmenen asteen positiivisen kulman, tämä olisikin muuten jäänyt liian pieneksi. Tätä seurasi kuilujen kotelointi pala palalta yksityiskohtia vähän kerrallaan lisäten, kunnes tulos alkoi näyttää uskottavalta. Tuntui, että kaaria, väliseiniä, laipioita, letkuja ja mitä vielä voisi lisätä loputtomasti.    Laskeutumisvalonheittimeen rakensin pellistä uuden heijastimen ja lasin pakkausmuovista.
Itse laskutelineissäkin riitti puuhaa. Koska olin päättänyt rakentaa maassa telineen varassa olevan koneen, oli jousitusta lyhennettävä. Sahaamista, poraamista ja viilaamista. Teleskooppijousituksen sisäputket valmistin pop-niittien varsista: metallinkiilto on tässä kohtaa juuri paikallaan. Lisäsin vielä hinaussilmukat ja jarruletkut kuparilangasta.
Renkaat olivat jotain pehmeähköä, kiiltävää muoviseosta, joka ei onneksi ollut vuosikymmenten saatossa hapertunut. Kuviointina renkaissa oli pari pitkittäisuraa, mikä ei ole lainkaan väärin, useimmin malleissa näkee tuota salmiakkikuviointia, kuten näytöskoneissa lähes pelkästään. Päätin kuitenkin piristää sarjan renkaita lisäämällä kuviointia pyörittämällä kynttilän liekissä kuumennettuja kumeja ristiin hakatun viilan pintaa vasten. Hermoille käypää hommaa, mutta tulos oli varsin hyvä. Kumma kyllä, Humbrolin mattalakka ei kumimateriaalin pinnassa kuivunut. Jouduin sen parin päivän jälkeen poistamaan, ja maalasin kumien perusvärin sen sijaan mattamustalla.
Ohjaamon lattian kuperuuden päätin jättää ennalleen. Lattia on itse asiassa siiven yläpinta, jota myöhemmissä malleissa korotettiin.    Ohjaamon näkyvin virhe on istuin, joka on varhaisemmin käytettyä mallia. Päädyin muokkaamaan alkuperäistä istuinta. Kokonaan uuden rakentaminen olisi kuitenkin ollut yksinkertaisempaa.
Pitkäaikaisen säilytyksen aikana ohjaamon kuomu oli naarmuuntunut ja likaantunut. Kiilloitin sen Xerapolilla ja viimeistelin parkettivahalla.    Kuomun kokoonpanon alakehys oli vääntynyt kieroksi ja sen etureuna oli rikki. Alareuna ei tahtonut PVA-liimalla asettua, vaan jouduin käyttämään tavallista tuubiliimaa, mikä hieman näkyy. Kehyksen etureuna oli veistettävä millisestä evergreen-levystä. Tuulilasi asettui aloilleen varsin kohtalaisesti, kunhan sen sisäreunaa riittävästi oli viistänyt.
Ohjaamon mittaristo oli Airfixin perinteiseen tapaan toteutettu läpinäkyvän osan avulla, joka liimataan kojetaulun reikiin. En kuitenkaan onnistunut maalaamaan mittareita tyydyttävästi. Tietotekniikka pelasti taas: etsin netistä sopivat mittariston kuvat, jotka skaalasin kuvankäsittelyohjelmalla ja printtasin mustesuihkulla kiiltävälle valokuvapaperille. Mittareiden taulut leikkasin reikämeisteillä ja liimasin sarjan kojetauluun. Tulos oli parempi. Eduardin plakaatitkin löysivät pikku hiljaa paikkansa, mutta parempi liima niissä olisi saanut olla. Useimmat liimasin lopulta pikaliimalla. Nämä lisäosat eivät kuitenkaan tarjonneet mitään sellaista, mitä en itsekin olisi pystynyt printtaamaan. Istuinvöiden kokoaminen vaati alhaisen verenpaineen, talvipäivän kaiken valon ja kärsivällisyyttä - näin kauniimmin sanoen.
Ohjaajan päätin jättää ohjaamosta pois. Tukkisihan se muutenkin ahtaan näkymän yksityiskohtaiseen ohjaamoon. Eivät nämä Airfixin ”ukkelit” muutenkaan niin kummoisia ole. Päätin kuitenkin kokeilla, mitä saisin aikaiseksi. Voisiko hahmon muokata vaikka seisomaan koneen viereen? Pyroteknisellä lämpökäsittelyllä, jolle inkvisitiokin nostaisi hattua, sain ”lentoluutnantti Tomin” koivet jonkinlaiseen seisoma-asentoon. Lopulta pilotista tuli ihan uskottavan oloinen ja usko kykyihini tarkan sivellintyön suhteen hieman vahvistui hankittuani Tamiyan ”ultra fine” -siveltimen. Mutta mittaustulos ja kertolasku paljastivat, että Tomin pituus lentosaappaineen oli vain 145 cm! Kuitenkin vartalo näyttää sopusuhtaiselta: ilmeisesti Airfix on pyrkinyt parantamaan pilotin mahtumista ohjaamoon. Vaikka ruumiin pienikokoisuus ahtaissa hävittäjissä eduksi olikin, en usko, että RAF olisi ihan tuon kokoista joukkoihinsa kelpuuttanut. Mittakaavassa 1:32 pilotti kävisi 190-senttisestä!
Runkopuolikkaita yhteen sovitellessani totesin viisaammaksi jättää käyttämättä mahdollisuuden jäähdyttimien kidusten liikuttamiseen, ja liimata ne paikoilleen vasta, kun runko olisi koossa. Puolikkaat olivat sen verran kieroja, että harkitsin jo suorittavani yhteen liimauksen vähän kerrallaan, perästä alkaen. Sain kokonaisuuden kuitenkin pysymään kasassa venymättömän teipin avulla. Kannuspyörän luukkuineen olisi myös voinut rakentaa liikkuvaksi, mistä optiosta luovuin: tulivat luukut edes oikeaan asentoon.
Kaikilta puolin avoimet siipikonekiväärien osastot oli koteloitava - siis oikeassa siivessä: ne kierommat Browningit päätin piilottaa suosiolla vasempaan siipeen ja rakentaa sen umpeen. Konekivääreihinkin olisi vielä voinut yksityiskohtia lisätä, lähinnä puuttuvat lämmittimet, tyydyin kuitenkin vain poraamaan piiput auki. Patruunavöiden syötönohjaimet puuttuivat myös: erittäin vaikea rakentaa. Varhaisimmissa malleissa näitä ei ollutkaan. Yksi vaurioitunut luukku oli rakennettava uudestaan.
Laskutelinekuilujen rakentamisen vuoksi oli laskutelineet liimattava paikoilleen alapuolikkaaseen jo ennen siiven kokoamista, minkä suoritin epoksiliimalla: liimauksen pettäminen raskaan painon alla ei saanut tulle kyseeseen. Vasta kun siipi oli kokonaan valmis, ja kymmeniä kertoja paikalleen soviteltu, liimasin sen runkoon. Aikamoiset raot vielä jäivät, vasemmalle moottorin alapuolelle huomattavasti enemmän kuin oikealle, kun vielä varmistin, että siipi asettuu symmetrisesti. Mutta kun täyttää ja hioa kuitenkin pitää, ei sen raon suuruudella enää ole niin väliä. Mainittakoon, että siiven yläpinnan ja rungon yhtymäkohdat kittasin tärpätillä laimennetulla lakkakitillä vähä vähältä pinnan yksityiskohtia ja hiomista säästääkseni. Tällaisen ohennetun kitin voi levittää vaikkapa sivelemällä. Peräsimien rakentamisessa ei ilmennyt kummallisuuksia, normaalia ohentamista, muotoilua ja karkeiden paneelisaumojen piiloon kittaamista lukuun ottamatta. Nämä onnistuin jopa rakentamaan liikkuviksi, toisin kuin siivekkeet, jotka menettivät saranointinsa laskusiivekkeisiin.
Siipikuormaa on malliin tarjolla parin 500-naulaisen pommin, kymmenen raketin ja 75:n gallonan lisäpolttoainesäiliöiden verran. 249:nnen laivueen kenttävalokuvissa näkyy runsaasti lisätankkeja ja pommeja, muttei raketteja. Ripustuksissa oli muokkaamista, ja näkyvälle paikalle tulevat paine- ja polttoaineletkut tein sähköjohtimista. Myös pitot-putken, antennin ja purjehdusvalot lisäsin vasta varsinaisen maalauksen jälkeen.

PINTAKÄSITTELY
Tavallisen Dark green - Ocean grey ja Medium sea grey -kaavan oikeista värisävyistä on monta mielipidettä, niin mallinrakentajilla, kuin maalinvalmistajillakin.    Minulle käytännöllisin vaihtoehto oli Humbrolin öljymaalit, joita kokeilemalla ja taiteilijaöljyväreillä sävyttämällä sain mieleiseni tuloksen. Suosittelen lämpimästi näitä marketeissa muutamalla eurolla myytäviä kiinalaisia öljyvärisarjoja, joista on sävytyksissä ja muussakin iloa vuosikausiksi.
Lopulliseen värisävyyn vaikuttavat monet tekijät – näin tietysti jo koneita valmistettaessakin. Itseäni kiusasi esimerkiksi se, että sama Ocean grey oli kuivuttuaan paljon vaaleampi ruiskutettuna, kuin siveltynä. Siveltimellä ehostetut kohdat erottuivat siten selvästi. En tehnyt muistiinpanoja kaikista sävytyksistä, mutta vihreän pohjana oli Humbrolin Grass green (80) taitettuna sinisellä öljyvärillä. Numero 149, Dark green, oli myös lupaava lähtökohta, mutta sellaisenaan liian kylmä ja tumma. Harmaiden kohdalla oli ongelmana saada ne sointumaan keskenään niin, ettei itse valööri poikkeaa liikaa: mustavalkokuvista näkyy, että ne ovat varsin lähellä toisiaan. Minulle värien osalta on tärkeää, että kokonaisuus toimii.
Maalaamisesta suurimman osan suoritin 1970-lukuisella Badger 350 -ruiskulla ja Bilteman pikkukompressorilla. Ruisku on alasäiliötyyppinen ja ulkosekoitteinen ja oikeastaan vähän liian karkea naamiomaalaukseen käsivaralta - varsinkin vähemmän harjaantuneissa käsissä. Värirajoista tuli liiankin pehmeitä, ja jos värin määrää ja painetta laski liikaa, roiskeet olivat ongelma.    Sanotaan, että jälki on tyydyttävää.

SIIRTOKUVIEN PRINTTAUSTA
Valkeapohjaisessa siirtokuvatulostuspaperissa on hankaluutena se, että ne on leikattava hyvin tarkasti irti, jos haluaa välttää ylimääräiset valkeat reunukset. Jos ei ole varovainen ja leikkaa tylsillä välineillä, siirtokuvaa suojaava lakka rispaantuu reunasta ja tätä saa sitten siveltimellä paikkailla. Kovin pieniä tekstejä taas ei pysty tulosteelta reunoja myöten leikkaamaankaan. Tässä voi joskus auttaa se, että printtaa esimerkiksi sarjanumeron taustan samanväriseksi, kuin mallin lopullinen väri.
Monesti myös tummalla pinnalla vaalea väri ei oikein tahdo peittää: esimerkiksi RAF:n keltareunuksiset kokardit olisi paras printata valkopohjaiselle paperille, vaikka toisaalta sinireunaiset kokardit voi printata läpinäkyvälle paperille, ja liimata malliin erikseen pohjalle maalattujen valkeiden pyörylöiden päälle.
Näin suuressa mittakaavassa kokardit olisivat toki maskien ja ruiskun avulla melko helposti maalattavissakin.
Sarjan omat siirtokuvat osoittautuivat, ihme kyllä, vielä täysin toimiviksi. Saatoinkin sapluuna-tekstien osalta käyttää sarjan omia. Maadoituskohtia ilmaiseva amerikkalainen ilmaisu ”ground” olisi tietysti pitänyt korvata englantilaisella termillä ”earth”.

SÄISTYS
Säilyneiden valokuvien perusteella voi päätellä olosuhteiden Etelä-Italian työkentillä, kuten 3:nnen laivueen Cervia, olleen varsin karut. Varusteet vähän hujan hajan taivasalla, ei päällystettyjä kiitoteitä, konesuojista puhumattakaan.
249:nnen laivueen täydennyskoneiden lyhyen käyttöhistorian tietäen, kovin paljon kulumaa ei koneisiin niiden sotareissuilla ehtinyt muodostua. Maalipinnan jätinkin lähes ehyeen kuntoon. Enemmän kiinnitin huomiota erilaiseen likaantumiseen ja pölyyntymiseen. Koetin simuloida joka paikkaan tunkeutuvaa hiekkaa, pölyä ja kuraa menemättä liiallisuuksiin. Pakokaasujuovat kuuluvat pakollisiin kuvioihin: lyijyllistä bensiiniä ei säästelty. 

Kommentit

Jaahah, mitähän tästä nyt alkaisi kertomaan.
Aloitetaan rakennuskertomuksestasi.

Siinä on historiikkiä, mallintamista ja paljon myös tämän vanhan valun tekemisestä kerrottu. Ja myös mitä kaikkea olet ottanut selville ja minkälaisen työmäärän loppujen lopuksi olet tehnyt koneen saamiseksi tuohon hienoon kuosiin.
Ihan mielettömän kiinnostavaa luettavaa, vaika onkin pitkä. ( Kuinkahan moni lukee loppuun ja saa käsityksen koneen teosta, koska moni katselee vain kuvia ja pojottaa sen mukaan ja siten kommenteissa kyselee samoja asioita, mitä mallin kertomuksessa on. Törmäsin siihen Airacobrassani, jonka julkaisin ihan lähiaikoina ) Luulisi, että kertomus on tärkeintä ja siinä mainitut kuvat, että pystyy antamaan mallarille oikeanlaista palautetta.

Kone on tehty minusta viimesin päälle kaikkineen, mitä tuonaikaiseen valuun voi tehdä. Ja lisäykset päälle. Eli todella näyttävä.
60-luvun ja vielä 70-luvun valuista kun ei silloin varmaan monikaan tehnyt edes mitään mittauksia ja korjauksia esim. renkaisiin ja siivekkeisiin.
Hirvittävältä kuullostaa tuo työmäärä, mutta työ tekijäänsä kiittää.

Kuvat:
Kansikuva on just, eikä melekein ja seuraavakin. Mutta tuo, jossa on figuuri, niin sen poistaisin oitis. Figuuri 1:32:seen olisi tehtävissä paljon hienommaksikin. Nyt se ei muistuta kuin maalattua ukkelia ilman tarkempia varjostuksia ja silmät + oikeastaan koko naamavärkki ei vastaa koneen muuta maalausta. Siis vähän kökkö.

Viimeiseen kuvaan olet kuvannut melko varmasti juuri huonoiten tehdyn kohdan koko mallista. Tuo vihreä kohta on sellainen, että siinä maali on paksuhkoa, niitit erilaisia ja paneeliurat…kun taas laskutelineet ja muut osat on tehty hemmetin hyvin.

Sinuna vaihtaisin ainakin nuo kaksi kuvaa, koska olen varma, että kone tuossa koossa on paremmankin näköinen.
Kokonaisuutta ajatellen voisitko ainakin lisäillä muutamia kuvia, niin osaisin pojottaakin?
Tiedän aikaisemista malleistasi jotain ja olen varma, että paremmat kuvat ja niistä pienistä yksityiskohdista kuin myös koko mallista yleiskuvia saisi kansan riemastumaan.
-Timppa
Kiitos, Timo! Olen äärimmäisen vähän kilpailuhenkinen ihminen, enkä kauheasti välitä, kuinka monta pistettä mallini saa - sitä paitsi tämähän on forumin paras (ja ainoa) esitys aiheesta "Airfix Mustang mittakaavassa 1:24"! Pyrin realistiseen valokuvaukseen. Figuuri on kökkö, totta kai.
Teksti on lyhennelty versio Pienoismalli-lehteen 2016 kirjoittamastani artikkelista. Ei näitä tosiaan pakko ole lukea, mutta jos jotain kiinnostaa, siinä saattaa olla oikeille jäljille opastavia seikkoja. En minä tämän jälkeen halua koskea metrin tikullakaan Airfixin isomittakaavaisiin malleihin. Joku Tamiyan 1:48 on varmasti hauskempi.
Nyt täytyy kyllä haeskella tuota lehteä. Kiinostus herää, kun lehtikin on hyväksynyt mallisi.