Pienoismallit.net

Tykkibarkassi

Tykkejä, rusteja ja hankaimia

Pikkutykkien (nikhakojen) alalavetit tulivat reelinkilistan päälle ja ne tuettiin tukiraudalla törmäyslistaan sekä reelingin ja törmäyslistan välissä olevaan tukipalaan. Tämän ja mitoituksen takia täytyi reelinkiin kiinnittyvät osaset (alalavetit, rustit, hankaimet) tehdä kaikki kerralla paitsi mantookikaiteet, jotka tulevat myöhemmin, jotta takiloinnille jää paremmin tilaa tehdä.
Alalavetit tein piirustuksen muotoon 3mm vanerista ja 6x3mm listan pätkistä. Tukirauta tuli 1mm peltisoirosta. Kyljen tukipalat tulivat lavettien kohdalla 6x3mm listan pätkistä ja rustien kohdalla 5x10mm listasta hiottuna muotoon. Keulan ensimmäiset alalavetit tulivat 6mm:n vanerista, koska ne täytyi jälleen hioa ketkan mukaiseen muotoon. Reelinkilistaan täytyi viilata lavettien paikat, jotta ne tulivat suoraan. Tukirautoihin porasin 1mm:n reiät messinkinauloja varten. Sitten kiinnitys epoksia ja nauloja käyttäen. Lavetin keskelle tuli vielä rautalangasta piikki, johon tykin ylälavetti sitten kiinnittyi.
Rusteja on kummallakin mastolla 6 kpl – 3 kummallakin laidalla. Alkuperäispiirroksessa laidan rusteista aina kaksi oli jumprurustia ja yksi taljaa varten, siis kummallekin mastolle. Jumprut oli ”upotettu” tukirautaansa. Porasin 1mm:n pelliin 6mm:n reiät. Piirsin piirroksen mukaan rustiraudat niiden ympärille ja leikkasin peltisaksilla karkean muodon ja hioin lopun Dremelillä sekä maalasin mustaksi. Jumprut hankin Harraste-kaupan loppuunmyynnistä varalle – tulivat nyt käyttöön. Katkaisin reiän ympärillä olevan kehän varovasti ja taivutin auki. Jumpru väliin epoksilla varustettuna ja taivutus varovasti kiinni jumprun uraan. Tukipalaan ja törmäyslistaan kiinnittyvään rustin osaan porasin jälleen reiät messinkinauloille. (Näitä siis 8 kpl – huh, huh!) Taljarusteihin ei tarvinnut kuin reikä yläpäähän ja naulanreiät. Kiinnitys sitten epoksilla ja messinkinauloilla. (ks. kuva)
Hankaimet (siis 8 kpl / laita) tein kapeasta pellinsoirosta ja 1,5mm rautalangasta. Soiron palaseen ensin 1,5mm reikä ja taivutus hankaimen muotoon sekä hionta. Sitten rautalangan palanen reikään kiinni. Ensin ajattelin juottaa langan kiinni, mutta päätin ensin kokeilla Loctiten Power Epoxy Metal-liimaa. Liima piti yllättävän hyvin. Hankaimille porasin reiät reelinkilistaan – ne olivat sopivan ”naheat”, jotta hankain pysyy kiinni, mutta kuitenkin kääntyy jonkin verran ”soudettaessa”.
Sitten aseistus:
Pikkutykkien (nikhakojen) putkia sorvasin ensin pari (aikaa kului huomattavasti), mutta sitten huomasin, että Artesania Latinalla on kokolailla kokoa vastaava putkimalli 6x32mm eli todellisuudessa 15x80cm. Laiskuus voitti, ja tilasin putket Espanjasta (2viikkoa, 16kpl, 10+25 euroa kotiin kuljetettuna). Nikhakojen ylälavetit tein tammen palasista liimaamalla ja hiomalla sekä tervasin lopuksi. Putkiin täytyi porata hieman suurempi olkatappireikä. Saman kokoinen reikä lavetin seinämiin, hieman pikaliimaa putken reikään ja 1mm rautalankatappi koko systeemin läpi, jolloin tappi jäi kiinni putkeen, mutta liikkui lavetissa. Ylälavetin alaosaan pieni reikä ja sovitus reelingissä kiinni olevaan alalavetin piikkiin. Näin tykki kääntyi myös sivusuunnassa.
Pääaseen (12-naulan kanuunan) putken sorvasin jo aiemmin koivuisesta 20mm:n harjan varresta. Ylälavetti valmistui tammesta. Sen alaosaan tuli sovite mäkilavetin ”uraan”. Putken olkatapit lukittuivat lavettiin peltiliuskoilla, jotka kiinnittyivät messinkinauloilla ja epoksilla. Putken maalasin ensin mustalla akryylillä ja hioin tasaiseksi. Sitten päälle kaksi kertaa Gun Metal-väri (Tamiya X-10) välillä kevyesti hioen. Ylälavetin tervasin paitsi metalliosat maalasin mustaksi. Kanuuna raahattiin ampuma-asemaan keinu-/mäkilavettia pitkin. Siihen tarvittiin kaksi taljaa. Ensin rautalankasilmukat ylälavettiin ja peräpeiliin (1mm langasta) ja sitten plokit sekä köydet. Plokit valmistuivat guatambu-puusta ja 1mm:n rautalangasta. Taljat pitivät olla poistettavissa ammunnan ajaksi, joten plokeissa täytyi olla koukut, jotka voitiin irroittaa. Köydet ovat loimilankaa värjättynä tumma pähkinä-petsillä ja sidokset ohutta kalastajan lankaa samoin värjättynä. Sitten alkoi todellinen mietintä: Miten ihmeessä saatiin keinulavetti kääntymään mäkilavetiksi ja tuet sen alle. Tykki tosin painoi lavetin päätä ylös, muttei läheskään tarpeeksi. Toinen asia oli se, miten tykki saatiin latausta varten nousemaan mäkilavettia sen verran ylöspäin, että putken suu tuli aluksen sisäpuolelle. Chapmanin piirroksesta kyllä näkyy lavettien yms. koot ja kohdat, mutta hän jätti käytännön toteutuksen veistämöille. Eläkeläistelakka ratkaisi lopulta asiat näin: Kanuunan ylälavettiin tehtiin raudasta kaari takaosaan (Kuitenkin niin, ettei se häirinnyt korotuskiilaa.). Tästä kaaresta vedettiin kanuunaa ylämäkeen koukulla, jonka köysi kulki ”kajuutan” etuseinän läpi köysirummulle ( 12mm:n tappia, pienat coctailtikun palasia, pohja tammea), joka oli isomaston perän puolella soutajien välissä. Tällöin pystyttiin kanuuna myös laskemaan ”hellävaraisesti” ampuma-asemaan, ettei panos tai kuula liikkunut putkessa. Samalla koukulla ja köydellä voitiin myös nostaa keinulavetin päätä tukia sen alle asennettaessa.
Vielä tuo kuulien kuumennus. Alimmaisen kannen tasoonhan on jo tehty ”tiilistä” uuni ja sen eteen palje, jolla syötettiin ilmaa hehkutukseen. Kannella oli korsteeni ja ilmanoton ”putki”. Korsteeni oli kääntyvä tuulen suunnan mukaan. Se valmistui vanerista, 0,5mm pellistä ja pohja tammesta, jossa reikä ruuville, jotta korsteenia pystyi pyörittämään. Ilmanottoputki tukineen valmistui guatambu-puusta (ks. kuva).
Korsteeni, ilmanottoputki ja köysirumpu eivät vielä näissä kuvissa ole kiinni, koska ne tulisivat takiloinnin rakentamisen tielle. Samoin köydet ovat ”sikinsokin”, koska knaapit ja naakelit vielä puuttuvat.
Seuraavaksi alkaa sitten takilointi.

Hieman historiaa perinteiseen tapaan:
Laivastojen pääaseet olivat kanuunoita, pitkäputkisia tykkejä, joiden ammusten lentorata oli laaka. Augustin Ehrensvärd oli alkuaan tykistömies, joka asiantuntemuksella kehitti tykkien tyyppejä ja niiden valmistusta. Valurauta oli jo 1700-luvun alussa korvannut pronssin tykkien valumateriaalina. Ehrensvärd paransi valurautaa entistä homogeenisemmaksi ja sitkeämmäksi. Hän sai ajetuksi läpi jo 1750 omaksumansa sveitsiläisen ajatuksen, että tykit piti valaa umpirautaisiksi ja sitten porata putkiontelo vaakatasossa vesivoimalla tai hevoskierrolla. Menetelmästä tuli yksinomainen 1770-luvulla. Tällä torjuttiin valuun syntyneitä sulkeutumia (”rotanpesiä”), joita onteloineen valmiiksi putkeksi valaminen helposti aiheutti. Putkiontelon ja kuulan välystäkin (”spelrum”) onnistuttiin vähentämään, mikä paransi kantamaa ja pienensi hajontaa.
Laivatykkien kehittely oli yksi 1700-luvun lopun suuria kiistakysymyksiä. Ehrensvärdin työtä jatkoivat Chapmanin ja armeijan laivaston Tukholman eskaaderin tykkimestari C.F.Aschlingin lisäksi kenraaliamiraali Henrik af Trolle ja hänen seuraajansa Augustin Ehrensvärdin poika yliamiraali Carl August Ehrensvärd. Heidän tavoitteenaan oli kanuunoiden keventäminen lyhentämällä putkea 20-kaliiperista 15-16 kaliiperiin sekä tykkien käsittelyn helpottaminen valamalla olkatapit taaemmaksi, jolloin putken perä oli kevyempi nostaa ja laskea.
Tykkimallien mukana vaihteli myös niiden kantama. Tykit luokiteltiin periaatteessa niiden umpirautaisen kuulan naulapainon mukaan. Naula on 425g, mutta aivan selviä sen kertalukuja eivät kuulien painot olleet. Tykkien kantama (6-36 naulaiset) oli suurimmalla korotuksella n. 1250-1400m. Tyynellä kantamaa oli mahdollisuus jatkaa ampumalla kuula kimmokkeena vedestä (siis kuten”voileipäkivi”). Tämä sopi erityisen hyvin tykkipursille, -jollille sekä tykkibarkasseille, joiden aseet sijaitsivat matalalla. Esimerkiksi putken yläpintaa pitkin tähdätty 24-naulaisen kanuunan ”visirskott” eli tähtäinlaukaus iski tähtäyskohtaan n. 650 metrin päässä.
Puinen sota-alus kesti taistelua uskomattoman hyvin. Vakavampi uhka oli tulipalo. Yritettiin käyttää erilaisia kranaatteja tai esim. kamferiin ja vahaan kastettuja ammuksia. Eräs keino oli hehkuttaa kuula. Tämä oli yleistä maapattereissa. Chapman kuitenkin suunnitteli kuumennusuunin tykkibarkassiin. Kun kuula oli kuumennettu uunissa, se ladattessa eristettiin panoksesta kostealla turvelatingilla. Sai varmasti olla todella varovainen kuumennusuunin kanssa ja kuljetettaessa hehkuvaa kuulaa uunilta tykille.
Lähitaistelussa tehokkaimpia ammuksia olivat kuitenkin raehaulilataukset ja kartessit, joita voitiin ampua myös pienillä nikhakoilla. Raehauliammus koostui täytekuulista tai romusta ja rouheesta. Ammus oli kankaalla tai pergamentilla päällystetty ja laukaistaessa se hajosi, jolloin romu ja kuulat levisivät lyhelle matkalle. Kanuunan tankokartesseissa oli nippu nelikulmaisia rautatangon kappaleita, joilla yritettiin rikkoa kohteen takilaa.
Yleisenä kehityssuuntana oli Ruotsin sekä avomeri- että saaristolaivaston tykkien koon kasvu, mikä naapureihin verrattuna antoi tulivoimaetua. Jopa pienalukset tykkipurret, -jollat ja –barkassit kantoivat 12-24 naulaisia tykkejä. Tämä teki näistä pienaluksista vaarallisia: perä tai keula viholliseen päin ne tarjosivat pienen osumapinnan, mutta niiden tykinammusten lentorata oli pyyhkäisevä, ja osumat vaurioittivat jopa linjalaivaa puhumattakaan kevyemmistä saaristoaluksista.
Miten ampuminen tykkibarkassilla tapahtui: Ensin käännettiin vastatuuleen ja jiikattiin tai lasketiin purjeet. Samanaikaisesti jo soutuluukut laskettiin ja airot otettiin telineistä sekä soutajat asettuivat paikoilleen. ( Jos mastot olivat kaadetut tämä tietysti jäi pois.) Sitten poistettiin peräsimen yläosa (alusta ohjailtiin köysin ja soutaen) sekä tykkiportin luukku. Sen jälkeen kanuuna raahattiin ylös ja keinulavetti tuettiin mäkilavetiksi. Kanuuna vedettiin latausasentoon. Valmiuskäskyllä putkensuojus irti, puhdistustangon varsi tykkiportista ulos; ruuti tuotiin tykille. ”Viska”-käskyllä ensin sankkireikä tukkoon kangaspäällysteisellä rautapuikolla ja reiän laajennettu yläosa eli sankkipannu puhtaaksi. Puhdistaja työnsi tangon putken perälle, kiersi sitä kolme kierrosta sekä puoli kierrosta toisin päin ja veti sen ulos koko ajan kiertäen.” Ladda”-komennolla latasimen varsi meni vuorostaan tykkiportista ulos. Kartussi työnnettiin käsin putkeen niin pitkälle kuin ylettyi. Kartussin solmun piti olla putken suuhun päin. Tarvittiin vielä esim.kankainen takalatinki, joka tiivisti ja esti ruutipanosta luiskahtamasta pois panoskammiosta. Sitten kuula putkeen ja lopuksi etulatinki pitämään laukausta paikoillaan. Nyt koko laukaus oli putkessa. Latasimen kolmella kovalla iskulla se työnnettiin putken perälle ja sankkireiästä koetettiin vielä nahkakärkisellä neulalla, että kartussi varmasti oli panoskammion pohjassa. Lopuksi sankkireikä uudelleen peittoon. Kaikki edellä mainittu tehtiin latausasennossa. Tykinjohtajan käskyllä ”hal ut” tai ”till bords” ase saatettiin tulivalmiiksi eli laskettiin mäkilavettia pitkin alas. Seuraavaksi sankkiruuti sarvesta tai ruokopillillä sankkireikään – ei missään tapauksessa liikaa – ja muotoiltu lyijylevy suojaksi. Tykinjohtaja tähtäsi käskettyyn maaliin. Panoskammion päällä pitämällään kädellä hän näytti mihin suuntaan piti kääntää tai miten korotuskiilaa piti säätää. Barkassilla perussuuntaus tehtiin komentojen mukaan airoilla. Kun käsi siirtyi pois, suuntaus oli valmis. ”Fyr”-komennolla ei välttämättä heti laukaistu, vaan aluksen keinuessa oli odotettava juuri oikeaa hetkeä. Tällöin kuitenkin airot laskettiin veteen, jotta alus vakautuisi mahdollisimman paljon. Vasta kun tykinjohtaja nappasi lyijylevyn pois sankkireiän päältä, sytyttäjä vei lunttutangon säkenöivän pään nopeasti sankkireiän etupuolelta sen päälle. Tykki jyrähti; rekyyli työnsi putken lavetteineen taakse ja mäkilavetti pysäytti aseen liikkeen. Lunttutanko soikkoonsa, sen liiat tulet sammuksiin. Kaikki alkoi taas alusta.
Nikhakoilla toimittiin samoin pienemmässä mittakaavassa. Ne olivat myös käännettävissä sivusuunnassa, joten tähtäys oli helpompaa. Rekyyli oli sen verran pieni, että tykki pysyi koko ajan paikallaan. Nikhakoilla voitiin ampua myös purjehduksen aikana.

Kommentit

Esko Rusi 25.1.2020 21:48 Vastaa lainauksella
On ollut "eläkeläistelakalla" pohdittavaa mutta hienoa jälkeä on tullut. Ampuminen tykkibarkansilla on ollut aikamoinen prosessi. Kiitos taas historia pläjäyksestä ja yksityiskohtaisesta rakennusselostuksesta, koitetaan laittaa muistiin tulevia rakenteluja varten.
Hieno päivitys. Hauska on lukea yksityiskohtaista rakennusselostusta sekä kuvausta tykin käsittelystä. Mistä lienet ammentanut noin tarkat tiedot toiminnoista?
Ja malli edistynyt upeasti. Hienoa että kaikki yksityiskohdat ovat mietittyjä toiminnan kautta, eikä vaan "suurin piirtein noin" , niin kuin meidän tavallisten tallaajien on tapana tehdä.
RaimoK 26.1.2020 11:26 Vastaa lainauksella
Hienosti edennyt ja sinulla tekniikka hallussa.
Olen usein miettinyt tuota tuonaikaista tykkien valmistamista ja käyttämistä, mutta nyt selvisi sekin. :)
Kiitoksia kommenteista Esko, Matti ja Raimo
Tuo tykistöhistorian katkelma on tiivistelmä Jussi T. Lappalaisen kirjan jutuista. Laitoin blogin etusivulle lähdeluettelon käyttämästäni kirjallisuudesta, jos jotakuta asiat alkavat enemmän kiinnostaa.
Näiden Chapmanin alusten mallien tekeminen on juuri siksi niin mielenkiintoista, että joutuu itse päättelemään ja tutkimaan, miten homma olisi voinut mennä. Chapman suunnitelmissaan antoi vain ideat. Aikoinaan hän varmasti itse valvoi tarkasti, miten alus rakennettiin.
Olihan tekstiä, tuo tykkien kuvaus on tosiaankin osuva.Muistaisin nähneeni joskus Ruotsin karlskronan merimuseossa sellaisen kuvan tai piirroksen missä tykkiä porattiin alhaalta päin, että se putki oli jossain telineessä ja hevoset kiersivät poraa,hummat oli kuin ropelit siinä vehkeessä.Tuossa sun blogissa on melkeinpä kaikki sama tieto kun meidänkin paatin rakennuksessa koskien tykkisluuppia.Seuraavaan malliin sitten kirjoitankin ihan itse 😁🇫🇮. Kiitokset vain,on tullut luettua joka sana moneenkin kertaan 👍🏼.Yksi kysymys, kun Chapmanin paatit loppuu… Mitä me sitten tehdään.????.🤔😂
Anne ja Marko kirjoitti:
Yksi kysymys, kun Chapmanin paatit loppuu… Mitä me sitten tehdään.????.
Ei ne lopu! "Architectura Navalis Mercatoria" on täynnä mielenkiintoisia piirustuksia. Olen jo yhtä katsellut miettien: priki Svalan. Saapa nähdä toteutuuko joskus. Tai sitten siirrytään Eriksonin laivastoon niinkuin Sulkavan telakka - sieltähän sitä tekemistä löytyy.
Chapman muuten suunnitteli Karskronan telakalle oikein hionta- ja porausrakennuksenkin. Siitä on pienoismalli Naval Museumissa Karskronassa - melkoinen systeemi.
Totta turiset, ei ne laiva pienoismalli aiheet lopu koskaan.Siellähän sen näinkin,oli isokokoinen telakka pienoismalli ja siitä oli sen museon arkistossa missä käytiin.niin näki kaikenlaista kummallista.Oltiin museon kaverin kanssa puuvilla hanskat kädessä ja pyöriteltiin päätä ja silmiä.Niin se aika kuluu, tuostakin on jo vähän pitkä aika.1998.😳😂🇫🇮